Nuori tyttö noudatti hitaasti hänen pyyntöänsä ja Marcia tarttui hänen ojennettuun käteensä, puristaen sitä sydämmellisesti.
"Ja salli minun tulla sinun tykösi", sanoi hän hiljaa; "että saisin lepoa sielulleni."
Viktoria nyökäytti äänetönnä päätänsä.
Marcia nousi ylös kumarruksistaan. Vielä kerran katsahti hän kuolleesen ja sen vieressä polvillaan olevaan tyttöön; sitten lähti hän hitailla askelilla lehtimajasta.
Myöskin Viktoria ja Marcella lähtivät kohta pois. Heidän mennessänsä puutarhan läpi tuli äkkiä mies heitä vastaan. Huomattuansa Marcellan, veti hän viittaa kasvoillensa ja meni kiireesti heidän ohitsensa.
"Kuka on tuo, joka peittelee itseänsä tuolla tavalla?" kysyi Herennius.
"Hän näyttää minusta tutulta."
Marcella kääntyi katsomaan. "En tiedä", sanoi hän arvelevasti.
"Jollen erehdy", jatkoi Herennius, "niin oli se Licinius, Kartagosta.
Mutta kuinka olisi hän täällä Napolissa?"
"Liciniusko?" virkkoi Marcella, katsoen tarkasti ohitsemenneen jälkeen.
"Niin, hän se onkin. Nyt tunnen hänet ruumiistaan ja käynnistään."
"Merkillistä", sanoi Herennius, pudistaen päätänsä, "että hän on täällä. Mutta ehkä on keisari kutsunut hänet Roomaan, ja jollen muista väärin, niin mainitsi onneton Lucius kerran ystäviensä seurassa häntä."