Kasvojansa peittelevä mies katosi lehtimajaan. Palvelijat eivät tunteneet häntä. Suruisennäköisenä astui hän kuolleen luokse ja tarttui hänen käteensä.
"Minkätähden jätit minut juuri nyt, kun olisin tarvinnut sinua", jupisi hän. "Sinun kohtalosi, ystävä-raukka, on yhtäläinen kuin minun."
"Viekää kuollut asuntoonsa", sanoi hän sitten palvelijoille, joille ei tullut mieleen kysyä häneltä, mikä oikeus hänellä oli käskeä täällä. Sillä hänen ylevä, majesteetillinen ulkomuotonsa herätti heissä kunnioitusta. He ottivat siis varovasti kuolleen herransa ja veivät hänet kirjastohuoneesen.
Vieras istui vielä hetkisen ystävänsä ruumiin vieressä, supisten itsekseen. Sitten meni hän ulos ja lähti astumaan alaspäin sitä katua, joka kulki Puteoliin päin.
Nuoren Luciuksen itsemurha herätti suurta hälinää Napolin seurapiireissä. Kummallisimpia huhuja rupesi liikkumaan, jotta Herennius, suojellakseen tytärtänsä sopimattomilta puheilta, näki itsensä pakotetuksi antamaan ystäviensä tietoon kirjeen, jonka Lucius viimeksi oli kirjoittanut Viktorialle. Suoraan ja selvillä sanoilla tunnusti Lucius siinä käyttäytyneensä väärin sekä Viktoriaa että Marciaa kohtaan ja syytti itseänsä kevytmielisyydestä.
"Pitääkö minun elämän", kirjoitti hän, "kun elämäni tekee toisen teistä onnettomaksi? Minä tunnustan, että elän sinulle yksinäsi, Viktoria, mutta minä en voi sysätä tyköäni häntä, jolle intohimon tulisessa kiihkossa tein lupauksen. Sentähden ei minulla ole jäljellä muuta kuin yksi keino."
"Tätä ajatuksen johtoa en oikein ymmärrä", oli Calpurnius sanonut, luettuansa nuot sanat.
"Olisihan tuon onnettoman asian voinut järjestää toisemmanlaisella tavalla kuin tällä. Mutta Lucius on aina minusta tuntunut haaveksijalta."
"Mielikarvaudella on meidän täytynyt tuntea", lisäsi Marcella, "ett'ei filosofillisesti leikitteleminen kristillisyyden kanssa ole kylliksi. Omatekoinen uskonnollinen järjestelmä hajoaa, niin kohta kuin tulee koeteltavaksi. Jos Lucius ei olisi pannut elämänsä ohjaajaksi inhimillisiä ajatuksia eikä filosofillisia mietteitä, vaan olisi uskonut ja totellut evankeliumin yksinkertaista totuutta, niin ei tämän onnettoman työn kadotus olisi koskaan saanut nielaista kitaansa häntä."
"Minä sanoisin ennemmin", virkkoi Herennius, "ett'ei hänellä ollut voimaa eikä levollista miettimiskykyä. Hän oli tunteiden mies, joka aina oli valmis uhraamaan itsensä hetkisille mieleenjohtumuksille. — Meille tulee vaikeaksi saada lapsi-raukka rauhoittumaan."