"Saatte kuulla kaikki mitä minä tiedän", vastasi Callistus, "sillä huomaan, että tunnette sen kunnon miehen. Niinkuin itsekin varmaan tiedätte, oli Licinius legaattina Afrikan prokonsulilla. Hän ei ollut mikään kristittyjen vihollinen, mutta tuli siksi äkkiä, tietämätöntä minkä tähden, ja sai prokonsulin panemaan toimeen verisen vainon. Joku aika sen jälkeen — ja se on toinen käsittämätön kohta tämän miehen elämässä — kääntyi hän julkisesti kristinuskoon. Tämä tapaus herätti Kartagossa niin suurta hälinää, että oikein lähetettiin siitä ilmoitus keisarille. Keisarin erityisestä käskystä erotettiin legaatti nyt virastansa ja tuomittiin kovaan työhön, pahantekijäin siirtolan vuorikaivoksiin Sardiiniassa. Eräs veljistämme tapasi hänet siellä ruumiinvoimistaan murtuneena ja lähellä kuolemaa, mutta kuitenkin oli hänen työn heikontamassa ruumiissansa sankarin henki, joka ylisti Herraa ja antamatta itseään minkään eksyttää, turvallisesti luotti näihin lohdullisiin sanoihin: Toivo ei anna häpeään tulla. Siinä on kaikki, mitä hänestä tiedän puhua. Ehkä on hän jo menehtynyt suuriin vaivoihinsa."
Kasvot kalmankalpeana oli Julia kuunnellut Callistuksen puhetta. Ainoastaan vaivoin sai hän pidätetyksi kyyneliä, jotka kostuttivat hänen silmänsä. Hänen sydämmensä tykki ankarasti. Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin Licinius viimeisen kerran ojensi kätensä hänelle — sitä hirmuista hetkeä, joka tuotti niin paljon onnettomuutta sekä Liciniukselle itselleen että hänelle.
Marcella näytti myöskin tulleen syvästi liikutetuksi. Hän katsoi äänetönnä maahan.
He olivat nyt tulleet Collosseumiin. Callistus otti siellä jäähyväiset molemmilta naisilta, jotka jatkoivat matkaansa suoraan eteenpäin, samalla kuin hän poikkesi oikeaan Via Querquelana'lle, jonka varrella asui Rooman seurakunnan päämies, piispa Zephyrinus.
Kohta tuli hän piispan asunnon edustalle. Orja avasi hänelle portin. Tämä oli synkkämielisen näköinen, kolmikymmenvuotinen mies. Kaulassa oli hänellä hienot teräsvitjat; niissä oli pieni ympyriäinen levy, johon oli piirretty seuraavat sanat:
"TENE ME QUIA FUGI ET REVO CA ME IN VIAM QUERQUELANAM AD ZEPHYRINUM DOMINUM MEUM".[41]
"Mitä nyt?" kysyi Callistus orjalta. "Kuinka kauan olet pitänyt tuota eriskummaista kaulakoristetta?"
"Sitä saat kysyä huoneen-mestarilta", vastasi orja äreästi. "Hänen on pistänyt päähänsä pitää minua epäluotettavana. Sentähden on hän pannut kaulaani tämän merkin. Hyödytön varokeino."
Hän vei Callistuksen piispan kamariin. Vanha, noin kuusikymmenvuotinen mies, nousi mukavalta nojatuolilta ja meni sisälletulijaa vastaan. Hänen astuntonsa oli vaivaloinen. Hänen kasvoissansa olivat ankarat piirteet, joita eivät hänen kunnianarvoiset valkoiset hiuksensakaan jaksaneet lauhduttaa. Myöskin hänen puoliummessa olevat, levottomasti räpyttelevät silmänsä tekivät vastenmielisen vaikutuksen. Hänen kasvojensa muoto ainakin todisti hänen vastustajiensa syystä soimaavan häntä ahneeksi.
"Olipa hyvä että tulit", sanoi piispa hiljaan. "Ajattelin äsken sinua. Käy istumaan. On tullut huonoja sanomia. Aleksandriassa ja Afrikassa on ollut kovia vainoja. Niinkuin tiedät, saimme jo tätä ennen epävakaisia senlaatuisia tietoja. Tänä aamuna sain laajasanaisia kirjoituksia siellä olevalta piispalta. Voit ottaa ja lukea ne. Kunhan me täällä vaan saisimme olla levossa! Septimius Severus ei näytä olevan juuri ystävällinen meitä kohtaan. Ja sitä paitsi tekee Hippolytus puoluelaisinensa minulle suurta levottomuutta. Eripuraisuus enenee päivä päivältä; mikä tulee tästä lopuksi?"