"Mutta etkö näe", virkkoi Callistus, "miten maalarit ja kuvanveistäjät teoksillansa ovat ylistäneet Herran armoa ja kaikkivaltijasta apua meidän hautapaikoillamme? Etkö näe miten seinät kertovat Jumalan pojan ihmeistä, hänen paimentoimestansa ja ijankaikkisesta läsnäolostansa? Ja pikari, jonka atrioidessasi nostat huulillesi, sormus, joka koristaa sormeasi, lamput, jotka valasevat huonettasi — kuvailevathan ne kaikki meidän uskoamme ja toivoamme."
"Sen kyllä tiedän, vaan kuitenkin näen myös, juuri täällä Roomassa, teidänkin haudoissanne, pakanuuden satu-olentoja, Eroksen ja Psyken, kuun-jumalattaren ja muita epäuskon kuvateoksia. Mutta mitähän yhteyttä on Kristuksen ja Belialin välillä? Te tahdotte yhdistää ne molemmat, sulattaa päivän yhteen yön kanssa."
"Suo anteeksi, Marcella", virkkoi Callistus, "sinä päättelet vähäpätöisistä yksityiskohdista kokonaisuutta. Meillä ei ole vielä mitään omaa taidetta, vaan olemme vasta luomaisillamme sitä itsellemme. Mutta kukahan voi soimata rakennusmestaria, jos hän panee rakennukseen vanhoja palkkeja ja kiviä, kun häneltä välistä puuttuvat uudet rakennusaineet? Me itse emme hyväksy sitä, että pakanallisia kuvia sekoitetaan kristillisiin kuvihin, mutta meidän täytyy ottaa huomioon ajan suhteet eikä sovi meidän ruveta panemaan rajoja vapaalle kehkeämiselle, joka on taiteen ensimmäinen elin-ehto, ja toivomme semmoisten poikkeusten vähitellen katoavan."
"Se ajatus on Zephyrinuksellakin", virkkoi Marcella ja puristi huulensa yhteen.
Callistus ymmärsi hänen viittauksensa, mutta ollen paljon kokenut ei hän vähääkään hämmentynyt.
"Tahtoisin mielelläni tehdä teille kysymyksen, jos sallitte", virkkoi hän pikaisesti. "Muutama viikko sitten saimme kuulla, että erään suuressa arvossa pidetyn keisarillisen upseerin täytyy Sardiiniassa kärsiä suurta vaivaa kristillisyyden tähden. Eräs vaeltavainen veli näki hänet siellä ja jutteli hänen kanssansa. Hän on entinen Kartagon legaatti, nimeltä Licinius. Sentähden ajattelin minä teidän ehkä —"
Molemmat naiset parahtivat hiljaa. Callistus silmäili heitä kummastellen.
"Onko puheessasi mitä perää vai onko se ainoastaan tyhjää huhua?" kysyi
Marcella, kääntyen pikaisesti Callistukseen.
"Hän, joka jutteli sitä", vastasi Callistus, "oleksii tätä nykyä täällä lähellä, Ostiassa. Hänen puheensa on aina ollut luotettava ja totinen."
"Eikö hän ole jutellut mitään tästä — tästä Liciniuksesta?" jatkoi
Marcella.