Äänettöminä jatkoivat he sitten muutaman minuutin matkaansa.
"Sinä olet oikeassa", alotti jälleen Callistus. "Kenen silmät Herra valasee, hän näkee helposti sen ulkonaisen verhon läpi, jossa tapaukset esiytyvät meille ja löytää lukemattomia kalliita kultarakeita siitä, jossa toiset eivät näe kuin arvotonta hiekkaa."
"Me olimme muutama päivä sitten Lucinan katakombissa Via Appian varrella", virkkoi Julia kääntyen Callistukseen, "ja näimme siellä äskettäin tehdyn kuvan — suuren kalan, jonka seljässä oli vitsoista palmikoittu kori ja korissa muutamia leipiä ynnä pikari täynnä punaista viiniä. Me arvasimme heti tämän kuvan esittävän eloa antavaa kalaa, meidän Herraamme, joka pyhässä ehtoollisessa antaa meille ruumiinsa ja verensä. Sano minulle, kenen tekemä se hyvin osattu taideteos on."
Callistus sanoi sen tekijän nimen.
"Teidän seurakunnassa näyttää olevan oivallisia taiteilija-kykyjä", virkkoi Julia.
"Niin", vakuutti Callistus, "me panemme arvoa sille, että taide saapi sijaa ja menestyy myöskin kirkossa. Se on Jumalan lahja ja inhimillisen elämän lempikoriste."
"Niin", lausui Julia innostuneena. "Siitä, joka kerran on tullut taiteen uskolliseksi ystäväksi, tuntuu raskaalta siitä luopuminen. Oi, että tämä ihmishengen kaunein kukka hedelmöitsisi meidänkin tykönämme!"
"Se hedelmöitseekin meidän tykönämme", sanoi Callistus varmasti. "Pakanuuden taide häviää häviämistään, sentähden että pakanuus itsekin häviää, sillä taide ei voi oleksia asunnoksi kelpaamattomissa majoissa vanhentuneiden sukukuntien tykönä, vaan ollen itse nuorellinen ja eloisa, hakee se itsellensä kodonkin nuorison tykönä. Sillä tavalla tuli se meille. Me avasimme ystävällisesti sille ovemme, ja se astui kernaasti sisään. Kuitenkin on meidänkin joukossamme muutamia, jotka iloitsisivat, jos se poistuisi tyköämme, mutta niitä ei, Jumalan kiitos, ole monta. Ja usko minua", lausui hän ihastuneena, "tulee aika, jolloin kaino neitsy, joka nyt on paennut meidän tyköämme, tulee kukoistavaksi naiseksi ja ylpeänä ja rohkeana astuu ulos maailmaan, lihana meidän lihastamme ja meidän henkemme ravitsemana, ja maailma suosii häntä."
Marcella pudisti totisena päätänsä.
"Mitä tekevät maailman lapset valkeuden valtakunnassa?" sanoi hän. "Kuinka voi taide, joka vuosisatoja on palvellut epäjumalia ja iloinnut maailmallisesta, nöyrtyä palvelemaan Herraa, joka piti niin vähän lukua ulkomuodosta ja ulkonaisesta kauneudesta, että hän esiytyi joukossamme kaikkein ylenkatsotuimpana, täynnä kipua ja sairautta?"