"Hyvää päivää, Marcella ja Julia", sanoi Callistus ystävällisesti, mennen naisten luokse. "Meillä on sama tie; saanko seurata teitä?"
Marcella nyökäytti päätään äänetönnä, ja Callistus saattoi helposti huomata, ett'ei hänen pyyntöänsä myönnetty kernaasti. Mutta kun hän tiesi, että Marcella oli Marcian ystävätär, arvasi hän heti syyn tähän vieromiseen.
"Miltä tuntuu teistä Rooma?" jatkoi hän.
"Minusta tuntuu kuin elämä minulle alkaisi uudestaan täällä", vastasi Julia hilpeästi. "Sellaista taideaarteiden rikkautta ja keksintöjen suurenmoisuutta ja muhkeutta, joka tulee näkyviin näissä rakennuksissa, en ole koskaan voinut aavistaakaan. Tunnen itseni ylpeäksi, että ihmiset ovat voineet miettiä ja tehdä sellaista."
Näin puhuessaan osotti hän Flaviuksen Amphiteaatteria ja kapitoliniläisen Jupiterin korkeaa temppeliä.
"Julia", keskeytti Marcella, "unhotatko että tällä ainoalla paikalla on sadottain ihmisiä uhrattu paljaaksi silmänhuvitukseksi ja että he kunnioittavat korkeimpia epäjumaliansa siellä?"
Julia punastui. Callistus oli juuri rupeamaisillaan puolustamaan häntä, mutta katsoi sitten kuitenkin paremmaksi olla ottamatta puheeksi ainetta, josta hän ei halunnut jutella tässä tilaisuudessa.
"Siitä temppelistä on kaunis satu", alotti hän siis välinpitämättömään tapaan. "Kerrotaan näette, että Sibylla antoi ijäkkään keisari Augustuksen siellä nähdä kerran äsken-syntyneen Messiaan, Se on taru, mutta siinä on se totuus, että se yleinen siveellinen ja uskonnollinen mätä, joka vaivasi pakanuutta tämän keisarin aikana, viittasi sille, joka uskoi ihmiskunnalla olevan tulevaisuutta, parempia, tulevia aikoja, pelastusta ja pelastajaa."
"Niin", alotti Marcella, "pimeyden läpi koittaa välistä se valo, joka sitten myöhemmin nousee, ja ehdottomasti on tämän maailman lasten elämässä ja töissä huomattavana Jumalan valtakunnan ikävöitsemys ja aavistus hänen tulostansa. Me näimme tänään kolmea roodolaista kuvaavan taideteoksen, Laokoonin ryhmän. Isä, joka turhaan taistelee peljättävien käärmeiden kanssa — mitäpä merkitsee hän muuta kuin vanhaa uskonoppia, joka voimatonna katoaa ajan myrskyhyn? Ja samoin kuin toinen poika, voimattomana hakien apua, kääntää rukoilevan näköisenä kasvonsa isäänsä päin, joka itsekin huutaa apua, samoin pettyvät ne, jotka odottavat tuoreita lehtiä kuivasta rungosta; toisen pojan kaltaisia, joka pelastuksetta vaipuu kuolemaan, ovat he sitä paitsi kaikki."
Se vakuuttava ihastus, jolla Marcella lausui nämät sanat, teki syvän vaikutuksen sekä Callistukseen että Juliaan ja pani molemmat miettimään tuon kuuluisan ryhmän kekselijästä selitystä.