Mutta ennenkuin he ennättivät kaupungin portille, alkoi heidän edeltänsä kuulua kova soitonääni, ja kohta sen jälkeen tuli joukko musikantteja torvineen ja huiluineen ulos portinholvista.
"Hautaussaatto", virkkoi Callistus. "Odotetaan kunnes se ehtii ohitse."
Musikantteja, jotka olivat saaton etunenässä, seurasi joukko mimejä[38] ja tanssijoita, joista muutamat olivat puetut sileneiksi[39] ja satyreiksi. Ne hyppivät sinne tänne, tekivät pilkkaa ympärillä olevista ja lausuivat irstaita leikkipuheita joka taholle. Heidän perässänsä oli pitkä rivi vaunuja; niissä istui henkilöitä, joilla oli vainajan esi-isien vaksinaamukset ja virkamerkit. Heidän perästänsä seurasi kuollut itse, istuen korkealla loistovuoteella täydessä virkapuvussa ja elävän asennossa, vaikka sen vahankalpeat kasvot olivat kamalannäköiset kirkkaassa päivänvalossa. Kuollutta kantoivat omat poikansa. Heidän perässänsä astui ystäviä ja sukulaisia ja kovasti valittavia naisia hiukset hajallaan ja mustissa vaatteissa, viskellen kukkia kuolleen päälle.
"Kuka on tämä vainaja?" kysäsi Ostian piispa seuralaiseltansa, kun saatto oli mennyt ohitse.
"Ylhäinen, keisarillinen virkamies, joka tuskin enempää toimitti eläissänsä kuin kiusasi alustalaisiansa ja mässäsi väärin hankituilla rikkauksilla. Nyt kunnioittavat he häntä, kuin olisi hän ollut parhain ihminen ja isäntänsä kunniallisin palvelija."
"Niin, semmoisia ne ovat", virkkoi toinen. "Jos jollakin miehellä olisi vaikka kuinka riitaisa ja häijy vaimo ja hän uhreilla ja lupauksilla rukoilisi jumalilta sille kuolemaa, niin kirjoittaa hän kuitenkin häpeilemättä sen hautakiveen: 'Suloiselle Tullialle, sangen rakkaalle puolisolle, on hänen miehensä uskollisesta mieltymyksestä pystyttänyt tämän muistomerkin.'"
"Sinä olet oikeassa", sanoi Callistus nauraen. "Jos jälkimaailma vasta rupeaisi arvostelemaan roomalaisia naisia hautakirjoituksien mukaan, niin hämmästyisi se keksiessään niin paljon kunnon äitejä ja hyväavuisia vaimoja heidän joukossansa."
"Ne noudattavat perusjohdetta: De mortuis nil nisi bene.[40] Vaan kuitenkin lu'in minä joku aika sitte erään naidun naisen hautapatsaasta: 'Sinä päivänä, jona hän kuoli, kiitin jumalia sekä ihmisiä.' Mutta monipa on seisahtunutkin sen hautapatsaan luo ja kironnut jumalatonta leskeä. — Mutta nyt sanon jäähyväiset sinulle. Minun on käytävä eräässä huvilassa tässä lähellä. Voi hyvin!"
Ystävykset antoivat kättä. Samalla kuin piispa poikkesi oikeaan Via Latina'lle kääntyi Callistus Porta Metronian kautta menemään suoraa tietä kaupunkiin.
Hän astui hitaasti Coeliusta ylöspäin. Juuri kun hän oli menemäisillään niiden valtavien kuvunkaarien alitse, jotka kannattavat Claudiuksen vedenjohto-laitoksia, huomasi hän jonkun matkan päässä kaksi naista, jotka astuivat samaan suuntaan kuin hänkin. Ne olivat Marcella ja Julia, jotka vasta muutama päivä sitten olivat tulleet Roomaan ja kävelivät nyt kauneina syyspäivinä tutustumassa maailmankaupungin eri kohtiin. Marcella oli tavalliseen tapaansa totisennäköinen. Mutta Juliaan, jonka mieli oli avoin kaikelle kauniille, oli Rooman isojen rakennusten ja suurien taideaarteiden katseleminen tehnyt hyvän ja elähyttävän vaikutuksen. Hän voi taas olla iloinen kuin ennenkin ja vapaasti ihailla kaikkea kaunista ja jaloa, joka esiytyi hänen silmäinsä eteen. Vaaleat ruusut olivat jälleen alkaneet kukoistaa hänen poskillansa ja hänen silmänsä, joita viime aikoina olivat kyyneleet usein tummentaneet, loistivat nyt jälleen ilosta ja elämään mieltymyksestä.