"Näethän", sanoi tämä, "kuinka hankalat meidän seurakunnan olot ovat. Minä tiedän että tarkoituksena on erittäinkin minun vastustamiseni, ikäänkuin minä antaisin huonoja neuvoja meidän hyvälle piispallemme Zephyrinukselle. Minä mielelläni luopuisin kokonaan kirkollisista asioista, jos luulisin siitä olevan mitään hyötyä kirkolle ja seurakunnalle. Mutta koska olen siinä vakuutuksessa, että Hippolytus[37] ja hänen ystävänsä turmelisivat kirkon käsitystavallaan ja hoidollaan, niin en niin paikastani liikahda. Mitä hyötyä siitä on, että kovennetaan kirkkokuria ylenmäärin. Sillä tavalla teemme ikeemme niin raskaaksi, ett'ei sitä moni rupea kärsimään. Vaan viisaalla lempeydellä tulee meidän kohdella niitä, jotka katuen vikojansa, olkootpa ne sitten minkälaatuisia hyvänsä, jälleen palajavat meidän tykömme. 'Ettekö tiedä', olen usein sanonut heille, 'että Noakin arkissa myöskin oli monellaisia eläimiä? Mutta arkki merkitsee kirkkoa. Ettekäkö jumalanpalveluksessamme ole kuulleet vertausta ohdakkeista nisussa?' Ja mitä uutta muotia se on, että kiellettäisiin kenenkään piispan presbyterin tahi diakonin pääsemästä uuteen avioliittoon? Se tuuli käy Afrikasta. Mutta me osaamme rakentaa muurin sitä vastaan."
Callistus lausui nämät viimeiset sanat hyvin kiivaasti ja astui niin kiireesti, että piispa tuskin jaksoi seurata häntä.
"Sama on minunkin ajatukseni", vastasi piispa. "Mutta sinun tilasi tulee vaikeaksi vastapuolueen suhteen. Hippolytus on kostonhimoinen ihminen, joka tekee mitä voi, karkoittaaksensa sinut pois seurakunnasta."
"Joutavia", virkkoi hänen seuralaisensa, "minä en häntä pelkää. Se puolue, jonka hän on kerännyt ympärilleen, ei tosin ole vähälukuinen, mutta tiedän seurakunnan enemmistön ja niiden joukossa parempain ihmisten, olevan minun puolellani."
He tulivat nyt Porta Capenaan ja poikkesivat kadulle, joka kulki aivan pitkin kaupungin muurin vierusta. Heidän vastaansa tuli kantotuoli. Siinä istui nainen huntu kasvoilla. Callistus kumarsi nöyrästi, mutta sai vastaukseksi ainoastaan pikaisen tylyn tervehdyksen.
"Kuka se oli?" kysäsi piispa. "Hän ei näyttänyt olevan suosiollisella mielellä sinua kohtaan."
"Arvasit oikein", virkkoi Callistus nauraen.
"Se oli rikas Marcia, joka joku aika sitten oli pakanallisen ylimyskunnan enin arvossa pidetyitä naisia. Sitten meni hän kesäksi Napoliin ja palasi sieltä kristittynä. Hän kääntyi eriskummallisella tavalla. Tahdon vast'edes kertoa sen sinulle. Tärkeämpää on se, että hän on minun vastustajiani ja että hänen huoneessansa keksitään melkein kaikki vehkeet ja juonet, joilla minua vastustetaan. Nyt voit ymmärtää, minkätähden hänen tervehdyksensä ei ollut ystävällinen. Mutta kerro minulle nyt seurakunnastasi Ostiassa. Luulen sinun piispantoimesi olevan hyvin vaivaloista, sillä satamakaupunkiin kokoontuu kaikellaista roskaväkeä."
"Niin, Ostiassa on pidettävä silmät auki. Sinne tulee ihmisiä, jotka jo aikaa sitten ovat kääntyneet takaisin pakanuuteen, ja apua saadakseen ovat olevinansa kristityitä. Tuleepa pakanoitakin usein väärillä suosituskirjeillä minun tyköni. Minä annan mielelläni, missä näen olevan todellisen hädän. Mutta sitten kun meitä kerran on ruvettu tuntemaan armelijaiksi ja avullisiksi ihmisiksi, koettaa moni ansaitsematon hyötyä näistä meidän ominaisuuksistamme. Sentähden pitää minun alinomaa olla varuillani, joka sen vuoksi on vieläkin vaikeampaa, kun meidän seurakunta melkein joka päivä muuttuu, aina sen mukaan, miten kauppaolot muodostuvat."
Näin jutellessaan olivat he tulleet lähelle Porta Metroniaa.