"Mitä sinä naurat? Hän on kunnioitettava matroona, josta ei kukaan voi sanoa mitään pahaa. — Mutta minä olen kuullut kristiaanien pitävän öillä kokouksiansa. Myöskin olen muutaman kerran nähnyt heidän, kun eivät luulleet kenenkään siitä tietävän, suurella juhlallisuudella syövän jotain — se oli luullakseni leipää. Mahtanee sekin myös kuulua kristiaanien uskonoppiin. Välistä eivät ne taas nauti mitään ruokaa."
"Niin, kyllä se on kummallinen joukkokunta", virkkoi kreikkalainen taas. "En ymmärrä, miten kansa voi vihata heitä; pitäisi ainoastaan surkutella semmoisia haaveksijoita."
"Olkoonpa kuinka hyvänsä", sanoi toinen, "vaan jokaisen, joka on palvellut kristityssä talossa, täytyy tunnustaa olleensa siellä kuin Elysium'issa. Eikö meitä kohdella kaikkialla kuin koiria? Mutta kristiaanit kutsuvat veljiksensä orjia, jotka ovat heidän uskolaisiansa, sekä erotusta tekemättä antavat heille virkoja ja arvosijoja keskuudessaan. Koska on kuultu roomalaisten ja kreikkalaisten tekevän niin? Voisin nimittää teille erään kumppaninkin, joka liittyi kristiaaneihin — hänelle on ylhäinen, kristitty nainen antanut kätensä! Niin, teitä hämmästyttää se. Samoin minuakin; sillä minä en voi käsittää, minkätähden nämät ihmiset ovat niin mieltyneitä toisiinsa."
"Hyvin puhuttu", virkahti eräs mies, joka juuri oli astunut sisään, ja joka ulkomuodostansa päättäen oli seppä. "Samalla kannalla kuin te orjat olemme mekin käsityöläiset.[36] Teitä ja meitä sanotaan roskaväeksi ja kansan ruvaksi. Sinun tyttäresi voi yhtä vähän kuin minunkaan päästä vestaaliksi. Sen tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin. Mutta kuulkaas mitä minulle tapahtui aivan äskettäin. Minä olin työssä eräällä kristityllä Trajanuksen Forum'in varrella, ja siellä kuulin heidän, kristiaanien sanovan, että käsityö on arvoisata työtä ja että käsityöläinen on yhtä ylhäisellä kannalla kuin jokainen muukin ihminen, joka täyttää velvollisuutensa. Niin sanoivat he sekä itse saatoin huomata, että heistä oli käsityö arvoisata. He sanoivat suoraan, että Kristus, jota he pitävät uskonoppinsa perustajana, oli käsityöläisen poika ja teki myöskin sitä työtä. Ja eräs toinen kuuluisa mies heistä — hänen nimeänsä en muista — oli teltankutoja. Kuultuani ja nähtyäni kaiken tämän riemuitsin sydämmessäni. Ja sentähden pistää minua aina vihaksi, kun kuulen muiden häpäsevän kristityitä, enkä vähän vihastunut, nähdessäni äskettäin pahantapaisen pojan Pedagogium'issa Palatinuksella kuvailevan heidän Kristustansa ristillä riippuvan, päänä aasinpää. Tällä tavalla tietävät ne kaikki puhua pahaa kristityistä. Mutta jos kysyn heiltä: 'tunnetteko näitä kristiaaneja?' niin vastaavat he aina: 'emme, mutta se ja se vakuutti mitä varmimmin, että ne ovat pahimpia ihmisiä auringon alla.'"
Puhuja pysähtyi ja nyt tuli hetkiseksi vallan äänettömyys. Hänen sanansa eivät näyttäneet olleen vaikutusta tekemättä. Kreikkalainen oli ensimmäinen, joka alotti jälleen puhua.
"Nyt on jo kylliksi kristityistä. Puhukaamme jostakin tärkeämmästä. Tiedättekö että Krysis on myöty Sisiliaan. Vahinko sitä kaunista tyttöä!"
Hänen koetuksensa panna alulle uutta puheenainetta onnistui. Juttelu kääntyi nyt rakkauden seikkojen väljille ja mukaville kulkuvesille. —
Ne kaksi miestä, jotka menivät tavern'in ohitse, astuivat hiljalleen eteenpäin.
Pitkä, oikeanpuoleinen mies oli, kuten orja oli sanonutkin, piispa Zephyrinuksen mahdikas suosikki, entinen orja Callistus. Onnellinen sattuma oli jo vuosia sitten vapauttanut hänet maanpakolaisuudesta. Commoduksen lemmittyinen, meille jo ennestään tuttu Marcia, joka oli kristitty, tunsi itsensä kerran kehoitetuksi tekemään hurskaan työn ja pyysi Rooman piispan Viktorin lähettämään keisarille luettelon Sardiniaan karkoitetuista kristityistä, jotka ansaitsivat tulla armahdetuiksi. Viktor noudatti kernaasti hänen pyyntöänsä. Mutta niiden nimien joukossa, jotka olivat listassa, ei ollut Callistusta. Siitä huolimatta osasi tämä kuitenkin hankkia itsellensä luvan päästä kotiin armahdettujen kanssa. Mutta oliko hän nyt tyytymätön Viktoriin vai häpeilikö hän entistä elämäänsä, vaan hän jäi Portukseen, kunnes Viktorin kuoltua uusi piispa Zephyrinus, jonka kanssa hän kauan oli ollut tuttu, kutsui hänet vuonna 197 Roomaan ja antoi hänelle, maallikolle, mahdikkaan viran, nimittäin seurakunnan hautausasiain hoidon. Sillä kristityillä oli jo silloin lähes kymmenen katakombia, joilla kullakin oli oma kolleginsa, niin sanotuista fossoreista, joiden tehtävänä oli maanalaisten suojien kaivaminen ja kuolleiden hautaaminen.
Callistus tuli äsken ystävänsä Ostian piispan Aleksanderin kanssa katsomasta Via Appian varrella olevia katakombeja. Heidän puheensa aineena oli Callistuksen asema Rooman seurakunnassa.