Marcella ja Julia olivat juuri menneet peristiiliin. Marcella oli ottanut esiin kirjarullan ja ojentanut sen sisarellensa, pyytäen tätä lukemaan sen ääneensä.
Julia otti kernaasti kirjarullan.
"Tahdon mielelläni olla lukijatar tänään", virkkoi hän, "mutta se täytyy minun tunnustaa, ett'en vapistuksetta voi lukea siitä verisestä vainosta, joka oli vielä peljättävämpi kuin minkä me itse näimme Kartagossa."
Sitten alotti hän lukea kirjarullaa, jonka päällekirjoituksena olivat sanat: Perpetuan ja Felicitaan marttyrikertomus.
"Nuoret katekumenit Revocatus ja hänen orjakumppaninsa Felicitas, Saturninus ja Secundulus otettiin kiinni vainossa. Samoin myöskin Ubia Perpetua, ylhäissäätyinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen vanhempansa ja kaksi veljeänsä, joista toinen myös oli katekumen, elivät vielä. Hänen rinnoillansa oli pieni lapsi. Hän itse saattoi olla kahdenkolmatta vuoden vanha. Mutta tahdomme antaa hänen itsensä kertoilla marttyriutensa vaiheet, niinkuin hän omalla kädellään on ne kirjoittanut."
"Kun en vielä ollut vankeudessa", kertoi hän, "ja isäni rakkaudesta minuun koetti saada minua luopumaan, sanoin minä hänelle: 'isä, katso tätä saviastiaa!' 'Niin', virkkoi hän, 'mitä sitten?' 'Voiko sitä sanoa muuksi kuin mikä se on?' 'Ei', vastasi hän. 'Samoinpa en minäkään voi sanoa muuta itsestäni kuin: olen kristitty.' Sitten ahdisti minua isäni vihastuneena, mutta ei ryhdittömillä syillänsä voittanut minua. — Muutama päivä sen jälkeen saimme kasteen. Minulle ilmoitti siinä henki, ett'en rukoilisi mitään muuta kuin kärsimistä. Kohta sen jälkeen vietiin meidät vankeuteen. Minä peljästyin, tottumaton kun olin semmoiseen synkeyteen. Voi kauheaa päivää! — Minua vaivasi huoli lapsestani. Jalot diakonit Tertius ja Pomponius saivat lopuksi lahjoilla aikaan, että me pääsimme kärsittävämpään huoneesen, jossa hiukan toinnuimme. Siellä imetin minä lastani, joka jo oli voipuneena ja nälissään, ja jätin sen äitini ja veljeni haltuun. Murheella näin kuinka heitä ahdisti minun tilani. Olin suuressa vaivassa monta päivää. Olin hankkinut itselleni luvan saada pitää lapseni vankeudessa luonani. — Yht'äkkiä tunsin itseni uudelleen vahvistuneeksi ja vapaaksi lapsen huolista, ja vankeus tuntui minusta ruhtinaanhuoneelta, ett'en missään olisi tahtonut olla mieluisemmin kuin siellä.
"Silloin sanoi veljeni minulle: 'Sinulle on suotu suuri arvo, joten voit vaatia itsellesi ilmestystä, odottaako meitä marttyrinkuolema vai vapautus!'
"Ja minä vastasin hänelle luottamuksella, koska tiesin saavani puhua
Herran kanssa: 'Huomenna saat tietää sen'.
"Ja minä rukoilin Herraa, ja se ilmoitettiin minulle: Minä näin suunnattoman suuret, kultaiset tikapuut, jotka ulottuivat taivaasen asti; vaan ne olivat niin kapeat, että ainoastaan yksitellen voi nousta niitä myöten ylös. Kahden puolen tikapuita oli kaikellaisia rauta-aseita: miekkoja, keihäitä, sirppejä, jotta se, joka varomattomasti ja ylöspäin katsomatta meni niitä myöten ylös, tuli aivan silvotuksi ja lävistyi keihäiden kärkiin. Ja tikapuiden alla venyi jättiläis-lohikäärme, joka väijyi ylöskiipeäviä ja koetti säikäyttää heidät takaisin.
"Ensin kiipesi ylös Saturninus, joka sittemmin meidän tähtemme vapaehtoisesti antautui vainoojille, mutta joka ei meitä vankeuteen pantaessa ollut meidän kanssamme. Onnellisesti pääsi hän tikapuiden päähän. Ja hän kääntyi minuun, lausuen: 'Perpetua, minä odotan sinua. Mutta pidä varasi, ett'ei lohikäärme sinua vahingoita'.