Hän painoi päänsä ja katsoi miettiväisesti maahan.

Heti sen jälkeen tuli käsky kaupungin prefektiltä, että toistaiseksi pidettäisiin vankia kasarmissa. Licinius pantiin pieneen pimeään kamariin.

Siellä sai hän nyt olla yksinään ajatuksinensa.

Miettiessään tilaansa, nuhteli hän katkerasti itseänsä siitä, että oli antautunut tälle matkalle ja mielettömästi tullut leijonan luolaan.

"Romula ja Qvintilius eivät varoittaneet minua suotta", ajatteli hän. "Itse olen syypää siihen, mitä nyt saan kärsiä. Ja kuitenkin", jatkoi hän, "olin pakotettu tulemaan Roomaan; minun täytyi koettaa saada nähdä häntä ja sanoa hänelle: 'Katso, tässä olen minä, sydän täynnä katumusta ja elämä täynnä kipua — älä ole minulle enää vihainen, vaan kanna sääliväistä mieltä minua kohtaan.' — Ja nyt olen Roomassa", sanoi hän melkein riemuiten. "Julia saa kuulla, kuka ylhäinen mies otettiin kiinni ja arvaa kyllä, minkätähden hän oli tullut tänne, jossa hänet tunnetaan ja hänen nimensä on vihattavimpia. Ja jos he tappavat minut, niin tiedän todellakin kuinka kuolen ja iloisesti painan marttyrin seppeleen päähäni, samoin kuin muinen painoin sen tammenlehtisen kruunun, jonka Siccan porvarit minulle lahjoittivat."

Varhain seuraavana aamuna tuli keisarillinen sanansaattaja pretoriaanein kasarmiin tuomaan päällikölle erästä kirjoitusta. Se oli keisarin allekirjoittama kuolemantuomio vangille. Neljän tunnin perästä piti teloitus tapahtuman vankeudessa. Päällikkö lähetti paikalla centurion Liciniuksen tykö antamaan hänelle tietoa keisarin tuomiosta. Vanki kuulteli sitä levollisesti. "Uhrilammas iloitsee pelastetuksi tulemisestansa", sanoi hän surumielisesti. Sitten otti hän palasen pergamenttia ja alkoi kirjoittaa. Neljännestunnin kuluttua pyysi hän vahtisotamiestä kutsumaan hänen tykönsä sen centurion, joka edellisenä iltana oli jutellut hänen kanssansa.

"Hyvä ystävä", sanoi hän centuriolle, "keisari on tuominnut minut kuolemaan. Tahdotko tehdä minulle viimeisen palveluksen?"

Puhuteltu nyökäytti äänetönnä päätään. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

"Minulla on tässä kirje", jatkoi Licinius; "tämä olisi menevä eräälle Julialle; hän asuu Esquilinuksella Calpurniuksen huoneessa, jonka varmaan tiedätkin."

Centurio otti äänetönnä kirjeen ja lähti kiireesti menemään. Hän riensi Esquilinukselle, haki ylös Calpurniuksen asunnon ja jätti kirjeen palvelijattarelle.