Upseeri nauroi.
"Erhetyt, ystäväni. Tunnet huonosti tarkkatuntoisuuttani, koska luulet minun auttavan maanpakolaista pahantekijää, joka ei ole pysynyt uskollisena keisarille. Kumppanit", huusi hän seuralaisillensa, "auttakaa minua, että saadaan tämä kallis lintu korjuusen. Hän on kuuluisa Kartagon legaatti, joka joku aika sitten karkasi Sardiinian vuorikaivoksista."
"Sinä katala!" virkkoi Licinius hänelle ylenkatseellisesti. "Ilmaset siis hänet, jonka leipää niin kauan sait syödä."
Mutta kukaan pretoriaaneista ei näyttänyt kuitenkaan tahtovan totella kumppaninsa kehoitusta. Päinvastoin menivät he pois, ett'eivät olisi mitenkään osallisena kavaltajan tekoon. Tämän täytyi siis ottaa avuksensa sattumalta ohimenevä legionasotamies.
"Nyt kasarmiin!" sanoi hän käskevään tapaan Liciniukselle.
Tämä seurasi häntä, ei kehdaten ylenkatseesta luoda kavaltajaan yhtä silmäystä, eikä yhtä sanaa hänelle virkkaa.
"Jollei minun ole sallittu päästä turmiosta", sanoi hän itseksensä, "niin tahdon nöyrästi ja rohkeasti käydä sitä kantamaan."
Heti pretoriaanein kasarmiin saavuttua jätti Petronius vankinsa vahdin haltuun ja kiiruhti sieltä keisarin palatsiin Palatinukselle, antamaan itse tietoa, mitä oli tehnyt. Mutta kun keisari silloin juuri oli Tibur'issa ja sanottiin hänen palaavan sieltä vasta illan suussa, niin täytyi Petroniuksen tyytyä ilmoittamaan tapauksen kaupungin prefektille.
Kun vanki oli päässyt kasarmiin, tuli hänen ympärillensä joukko utelijaita sotamiehiä. Centuriot olivat vetäytyneet pois, sillä koko tapaus tuntui heistä tuskauttavalta. Ainoastaan yksi heistä tuli Liciniuksen tykö, ilmoittaen olevansa hänen vanha sotatoverinsa, ja puhui ylenkatseellisesti Petroniuksen käyttäytymisestä.
"Se karvastelee vieläkin enemmän", virkkoi Licinius surullisesti, "kun pettäjänä ja kavaltajana on mies, jolle kernaasti ja usein on tehnyt hyvää. Petronius oli halpa legionalainen, kun palvelimme yhdessä itämailla. Eräs ystäväni esitti hänet minun suosiooni ja minä otin hänet vastaan. Hän sai kuukausia asua teltassani ja nauttia minun ruokaani. Mutta kun ei häntä sitten ylennetty, niin luuli hän mielettömästi kyllä minun olleen siihen syynä, ja siitä saakka on hän pitänyt minulle vihaa ja saa tänään nyt vihdoin riemuita."