"Me nousimme vankeja varten laitetulle lavalle.
"Kaikki vangit tunnustivat itsensä kristityiksi.
"Kun sitten tuli minun vuoroni, astui isäni minun tyköni lapseni kanssa, veti minua luoksensa ja rukoili: 'Armahda lastasi!' Ja myöskin prokuraattori Hilarius, joka prokonsuli Minucius Timianuksen kuoltua oli saanut vallan elämän ja kuoleman ylitse, sanoi minulle: 'Sääli vanhaa isääsi, sääli pientä lastasi'.
"Mutta minä pudistin päätäni.
"Silloin kysyi Hilarius minulta: 'Tunnustatko itsesi Kristukselle?' — ja minä vastasin: 'Tunnustan, minä tunnustan itseni Kristukselle'.
"Silloin valmistautui isäni vetämään minua alas paikaltamme. Mutta Hilarius antoi viedä hänet pois ja ruoskia häntä, vitsoilla. Ja isäni kärsimys suretti minua, ikäänkuin olisi minua itseäni rangaistu — niin suretti minua hänen onneton vanhuutensa.
"Sitten luetteli prokuraattori meidän nimemme ja tuomitsi meidät petojen revittäviksi. Mutta ilosina palasimme me takaisin vankeuteen.
"Muutaman päivän kuluttua päästi vanginvartia Pudens, sillä hän piti meitä suuressa arvossa, koska oli nähnyt, että Jumalan voima oli meissä väkevä, monta veljeä meidän tykömme, jotta saisimme lohduttaa toisiamme.
"Mutta kun teloituspäivä läheni, tuli isäni, surun kalvamana, minun tyköni ja repien partaansa heittäytyi lattialle minun eteeni, kirosi päiviänsä ja puhui sanoja, jotka liikuttivat jokaista. Voi, kuinka minua säälitti hänen onneton vanhuutensa!
"Sinä päivänä, jolloin meidät piti heitettämän pedoille, näin diakoni Pomponiuksen tulevan vankilaan ja kolkuttavan ovelle. Minä menin ja avasin sen hänelle. Hän oli hienossa, valkoisessa juhlapuvussa. Ja hän sanoi minulle: 'Perpetua, me odotamme sinua. Tule!' Hän tarttui minun käteeni ja, kuljettuamme epätasaisia teitä, tulimme me vihdoin hengästyneinä eräälle amphiteaatterille. Hän vei minut sinne keskelle arenaa ja sanoi: 'Älä pelkää. Katso, minä taistelen yhdessä sinun kanssasi.'