Maran Atha.[1]
Puolipäivän aurinko paahtoi Zeugitanin tasangolla. Atlas-vuoren ryhmyisten huippujen ja Kartagon harmaan linnan välillä ei käynyt yhtä tuulen leyhkäystä. Hitaasti juoksi Bagradan joki merta kohti varakkaan, viljavainioista rikkaan maiseman läpi. Siinä kohdassa, jossa joki koukistuu idästä pohjoiseen päin, kohoaa tasangolla vähäinen kukkula. Se on peitetty muurien harjanteilla ja marmorilohkareilla. Raunioista kohoaa kolme yksinäistä, täplikkäästä porfyyristä tehtyä pylvästä, jotka ovat kadonneen muinaisen loiston kolmena hautapatsaana. Libyan työmiehet ovat panneet ne vihelijäisen majan nurkkapatsaiksi, jonka katto ja seinät ovat yhteenpalmikoituista lehväksistä. Missä aikoinaan kaareili koreasti kultaeltu katto, siinä nousee nyt ilmaan savu paimenien valkeasta ja leveiden marmorirappujen särkyneitä portaita polkee nyt ruskeaihoisen elomiehen paljas jalka.
Majan ovella istuu maassa vanha, kokoon kytristynyt mies. Hänellä on yllänsä halpa, ruskea vaate, ja hänen tummat, laihat kasvonsa ovat syvään kumartuneina pieneen jumalankuvaan päin, jota hän pitää puoleksi suljetussa kädessään, ja jota hän puhuttelee hiljaan kuiskatuilla sanoilla. Rukoilijan ympärillä on kaikki hiljaa, ainoastaan silloin tällöin kuuluu joku sisilisko, jonka ihmisäänteily on houkutellut esiin, kahisevan kuivissa lehdissä majan katossa.
Yht'äkkiä kohottaa mies ylös päänsä ja katsoo mustilla silmillään tiedustelevaisesti alaalle yli tasangon. Kukkulan ohitse kulkevaa tietä lähestyy häntä kaksi henkilöä.
Keskenkasvuisen pojan rinnalla, jonka pukunsa ja ulkomuotonsa osoittivat maan syntyperäiseksi asujameksi, astui väsynein askelin solakka nuorukainen. Pitkät mustat hiukset löyhkivät ympäri hänen päänsä, joka vaipuneena oli nyykistynyt hänen rintaansa päin. Hänen alusvaatteensa helmat olivat polvia myöten ylös käärittyinä ja sen päällä kevyinen viitta vasemmalle olkapäälle heitettynä. Auringon säteiltä suojeli häntä tessalialainen, leveälierinen matkahattu.
"Arbal", kuiskasi vanhus ja nousi seisoalleen. "Mutta kuka on tuo muukalainen, jota hän saattaa?"
Hitaasti laskeutui hän alas kukkulalta matkamiehiä vastaan.
"Siinä on isäni", virkkoi poika seuralaisellensa, osoittaen vanhusta. "Tämän kreikkalaisen", jatkoi hän sitten, "kohtasin minä ulkona kedolla; hän aikoo Kartagoon ja on joutunut eksyksiin."
"Niin ollen pitää meidän saattaman hänet oikealle tielle", sanoi vanhus. "Mutta tiedä, muukalainen, että tämän päivän aurinko menee maillensa, ennenkuin sinä ennätät Kartagoon. Sentähden viemme sinut meidän hyvän herran, Artemonin, tykö, että hän osoittaisi sinulle vieraanvaraisuutta; aamulla varhain voit lähteä edelleen kulkemaan."
Puhuteltu kiitti vanhusta puristamalla hänen kättänsä.