"Mutta viivy hetkinen", jatkoi vanhus, "ja nauti majassamme virvoittavaa juomaa; se tekee sinulle hyvää."
Muukalainen nyykäytti päätään myöntävästi. "Jo viisi tuntia", virkkoi hän, "on päivä paahtanut päälakeani ja vaikka minulla on sandaalit jalassa, ovat jalkani kuumasta hiekasta melkein tulistuneet. Sentähden otan sitäkin mieluisemmin vastaan tarjouksesi."
He astuivat hiljaan kukkulata ylöspäin. Majalle tultua seisattui vieras ja käänsi silmänsä pohjoiseen päin. Hän huudahti kummastuksesta. Kaikessa kauneudessaan levisi paljon kehuttu tasanko hänen edessänsä kultaisine vehnävainioineen ja raittiine vihantoineen, joissa lukuisat viina- ja öljypuistot kukoistivat. Kaupunkeja oli vieretysten melkein keskeymätön rivi pitkin Bagradan vartta ja kaukana siniseltä kuumottavan meren äärellä kohosi ilmaan Kartagon palatsi ja temppeli.
"Kartago!" huudahti hän ihastuksella. "Kartago, minun matkani pää!"
Molemmat libyalaiset katsoivat äänettöminä maahan.
Hetkisen vait'olon perästä alkoi vanhus:
"Muukalainen, sinun ilosi on meille mielikarvaus. Tiedä, että noiden muurien sisällä ja tuossa linnassa asui muinen toinen kansa ja toiset jumalat — nyt hallitsevat siellä vieraat herrat ja vieraat jumalat, ja me kynnämme maata ja korjaamme hedelmän heille, jotta he voisivat elää yltäkylläisyydessä."
"Niin, että he voisivat elää yltäkylläisyydessä", toisti poika vihaisesti, puristaen kätensä nyrkkiin.
"Te olette siis vanhojen kartagolaisten sukua?" kysyi vieras kummastuneena.
Vanhus teki kieltävän liikkeen.