"Emme", sanoi hän ja nosti ylpeästi päätänsä, "me olemme vanhempaa kuin Kartago. Me olemme syntyisin juuri tästä maasta. Mutta meidän äitimme tuli ensin foinikialaisten ja sitten roomalaisten orjattareksi. Katso kuitenkin, muukalainen", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "linnaa tuolla — he sanovat sitä Byrsaksi — sieltä on kerran tuli syöksevä ulos ja meri on paisuva ja tuli ja veri hävittävä tyrannit; mutta me tulemme jälleen mahtaviksi ja onnellisiksi. Minun silmäni eivät sitä näe, mutta sinä Arbal, poikani, saat kerran sen nähdä."
Poika kuulteli hänen sanojansa säteilevin silmin ja isä kiersi käsivartensa pojan kaulaan.
Kreikkalainen näytti hämmästyneeltä. Hän seisoi hetkisen ajatuksiin vaipuneena.
"Niin", jupisi hän, "tämä suku hukkuu, tämän täytyy hukkua ja toiset päivät vielä koittavat."
Molemmat libyalaiset silmäilivät häntä kummastuksella.
"Uskotko sinäkin, muukalainen", alotti vanhus, "uskotko sinäkin sen, jota me keskenämme salaisesti kuiskailemme, että toiset ja paremmat päivät ja sukukunnat tulevat näiden jälkeen, jotka nyt ovat?"
"Enkö tietäisi ja uskoisi sitä, mitä pyhät kirjat sanovat?" vastasi kreikkalainen.
Hän otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta.
"Kuule mitä tässä on ennustettu: Sentähden sanoo Herra, Herra näin: Katso, minun palvelijani syövät, mutta teidän pitää isooman; katso, minun palvelijani juovat, mutta teidän pitää janooman; katso minun palvelijani iloitsevat, mutta teidän pitää häpiään tulemaan. Sillä katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan, ja entisiä ei pidä muistettaman!"
Hän pysähtyi. Libyalaiset katsoa tuijottivat kummastuneina häneen.