Licinius nyykäytti päätään myöntävästi.
"Hänellä on jo monta kertaa ollut sellaiset ajatukset", virkkoi hän, "mutta minun on aina onnistunut saada hänet luopumaan niistä."
Naiset katsoivat äänettöminä toisiinsa hetkisen.
"Licinius", sanoi sitten Marcella vakaasti ja meni suoraan hänen luoksensa, "tiedätkö, että kristityt rukoilevat jumalaansa hävittämään teidän uskonoppinne, temppelinne ja jumalanne pois koko maan päältä ja opettavat taivaan vihan kerran kohtaavan teitä?"
"Tiedän minä sen, olen lukenut heidän kirjojansa."
"Etkä ole tahtonut hävittää heitä, vaikka on ollut sinun vallassasi?"
"Minä tiedän, ett'ei totuuden voittoa saadakseen, tarvitse väkivaltaa käyttää."
Marcella loi silmänsä alas. Hänen sisarensa käytti tätä äänettömyyttä, joka nyt syntyi, alottaaksensa toisellaista puheenainetta. Pikaisesti silmäiltyään Liciniuksen hänelle jättämän kirjarullan nimen, kysyi hän kuka sen oli runoillut.
"Eräs kreikkalainen", vastasi Licinius. "Merirosvot olivat ottaneet hänet vangiksi ja ainoastaan onnellisen sattuman kautta pääsi hän vapaaksi Aleksandriassa ja sieltä on hän tuiki köyhänä ja nälästä puolinääntyneenä tullut Kartagoon. Minä kohtasin hänet eräänä aamuna asuntoni edustalla ja hän piti kädessänsä kirjoitettua paperia, jonka hän äänetönnä ojensi minulle. Ne olivat tämän runoelman ensimmäiset värsyt. Niillä on historiansa."
"Sitä suuremmalla mielihalulla luen nyt tämän runoelman, kun tunnen sen tekijän onnettomuuden", vakuutti nuori tyttö.