"Joll'ei apua tule", sanoi hän sitten äkkiä.
Licinius pudisti hiljaa päätänsä.
"Sinä, Marcella, tuomitset liian ankarasti", sanoi hän pidätetyllä äänellä. "Minä olen, näet, kulkenut kreikkalaisten kaupungit läpi ja nähnyt heidän taideteoksensa; minä olen yksinäisinä hetkinä lukenut kaikesta, mitä esi-isämme ovat saaneet aikaan toiminnassa, ajattelemisessa ja runoudessa ja olen nähnyt, kuinka suuria ja jaloja he olivat; semmoisten isien pojat eivät voi mennä hautaan niin ilman mitään kunniata, olkootpa sitten kuinka hyvänsä suvustansa huononneet. He nuorentuvat, tulevat paremmiksi ja enemmän sukunsa arvon mukaisiksi."
"Oletko koskaan nähnyt kuivan rungon uudelleen elpyneen ja saaneen kasvuvoimaa", keskeytti Marcella.
"En, mutta olen kyllä nähnyt, että nuori vesa on eloisana puhjennut kuivasta rungosta. Samoin on meidänkin käypä."
"Sinä et saa minua siihen vakuutukseen. Niin ei tule tapahtumaan.
Idästä nousee aurinko."
"Minä tiedän, mitä tarkoitat", sanoi Licinius karvaalla mielellä. "Mutta minä en voi uskoa sitä. Ei, vaan Rooma tulee jälleen jaloksi ja suureksi ja pyhiin temppeleihin kulkee taaskin puhtaita joukkoja ja meissä toteutuvat ne onnelliset ajat, joita te odotatte."
"Minä tunnen pari säettä teidän kunnioittamaltanne Horatiukselta", virkkoi Marcella. Ne kuuluvat näin:
"On huonoksi tehnyt kaikk' aika turmeltunut
Aikamme, kurjempi vielä ol' isien, on siittänyt
Meidät raukat, jotk' annamme
Elon sikiölle, vielä huonommalle."
"Mutta sano minulle", lisäsi hän heti sen jälkeen antaaksensa kanssapuheelle uuden suunnan. "Onko totta mitä kerrotaan, että prokonsuli on aikeissa ryhtyä toimiin kristityitä vastaan?"