Ripeästi tuli tämä ilmoitettu naisten tykö, jotka hänen tullessansa olivat nousseet istualtaan, ja tervehti heitä iloisesti.
"Minun terveisillä käyntini ehkä häiritsee teitä", virkkoi hän, "kirjarulla tuossa tuolilla ilmoittaa minulle sen."
"Luulen sisareni jo lopettaneenkin", sanoi nuori tyttö hyvin hiljaa.
"En suinkaan, Julia; mutta Markus Licinius on aina tervetullut. Etkö ole kohdannut puolisoani? Hän meni äsken ulos."
"Kohtasin hänet kadulla, ja seurasin häntä tänne saadakseni jättää teille erään uuden runoelman, jonka muuan kreikkalainen antoi minulle eilen; tässä se on."
Hän otti rullan vaatteuksensa laskoksesta ja ojensi sen kysyjälle. Tämä teki epivän liikkeen.
"Ota sinä, Julia, se", sanoi hän. "Minusta on uudenaikainen runous vastenluontoista. Meidän runoilijamme ovat ruvenneet käyttämään irstaista kirjoitustapaa. Toinen oppii toiseltansa."
"Minä luulen, että tämä runoelma on poikkeus", virkkoi Licinius säveästi.
"Poikkeusko? Luuletko sinä, että meidän aikaisemme miespolvi ylimalkaan voi saada aikaan mitään jaloa, olkoon se sitten mitä tahtonsa? Sen sanon sinulle, Licinius, että kaikki on kuivettunut ja tullut voimattomaksi, sentähden että juuri on huono. Me olemme eläneet yli ajastamme ja meillä on välttämätön perikato edessämme, joll'ei —"
Hän pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin olisi hän hakenut sopivia sanoja.