Solevat korinttilaiset pylväät ympäröivät tätä rakennuksen osaa. Mahdottoman isot lehdet ja köynnöskasvit sekä pienet ruusu- ja orvokki-penkit tekivät sen muhkean puutarhan näköiseksi. Komeita jumalainkuvia, kreikkalaisten taideniekkain taideteoksia, kimalteli viheriöiden kasvien välissä ja marmorisesta raakusta juoksi hiljaa pikkuinen puro altaasen, jossa mylläili kultakaloja ja loisti valkoisia kukkia. Kunniaterveisillä käyvien klienttien ja muiden hakijoiden melu ei tunkeutunut tälle paikalle asti, joka oli perhe-elämän tuttavallinen pesäpaikka.
Luonnon laittaman telttakaton, palmukasvin jättiläislehtien alla istui kaksi naista. Toinen heistä saattoi olla noin kolmikymmenvuotias. Hänellä oli päällänsä harmaa, yksinkertainen stola.[13] Musta nauha piti koossa hänen hiuksensa; mitään kultakoristuksia ei hänellä näkynyt. Hänen vaaleat kasvonsa olivat ankaran näköiset. Hän istui matalalla selkänojattomalla tuolilla ja luki puoliääneensä kirjarullaa, joka oli hänen polvillansa.
Hänen jalkainsa juureen oli nuori tyttö istuutunut ja kuunteli tarkasti lukijaa. Tytöllä oli yllänsä Assyrian silkistä tehty päällysvaate, joka oli purppuraisilla nauhoilla koristeltu ja olkapäiltä pantu kokoon korusoljilla. Kullattu nauha kierteli hänen keltaisten hiustensa ympärillä ja hänen kaulassansa riippui hienossa kultaketjussa pikkuinen kultakala,[14] jossa oli kirjoitus sosais (vapahda meitä). Hänen vartalonsa oli solakka ja norea. Uneksivasti istui hän, ylevät kauniit kasvonsa, jotka olivat samaa näköä kuin lukijallakin, solisevaan veteen päin käännettyinä. Yltä ympärinsä oli kaikki hiljaa. Ainoastaan lukevan ääni kuului. Silloin tällöin nähtiin joku palvelijattarista, ruskeista egyptiläisistä tytöistä, menevän hiljaisin askelin ohitse, mutta kukaan ei heistä tohtinut astua likemmäksi eikä häiritä herrattariansa.
Lukija luki:
"Kuningas sä uskovaisten,
Isän korkeen ilmehinen
Sana, voittamaton juuri,
Viisauden lähde suuri,
Hädän turva, vahva muuri,
Jok' on ollut ainian,
Aina pitää valtikan,
Edestämme rukoelee,
Auttaa, holhoo, johdattelee,
Turvaa kaikill' valmistelee,
Kaitsee uskovaisiaan;
Kalastaja lempimielin
Houkuttelee kaloi meitä
Synninmeren syvänteiltä
Rauhan rantaan sulokielin.
Paimen, joka tunnet omas,
Ystäväsi ota huomaas,
Kaitaa tietä heitä saata
Armon tietä autuasta!"[15]
— — — — —
Hän taukosi. Käytävässä kuuluivat askelet. "Ei se ole Cajus", sanoi hän, "Licinius se on käynnistään."
Haihtuva puna lennähti nuoren tytön kasvoille.
Yksi palvelijatar tuli ja lausui:
"Licinius pyytää päästäkseen tervehtimään."
"Astukoon hän sisään."