"Voit, minä pysyn aina samana. Yhtä vähän kuin aurinko muuttaa kulkuansa lännestä itäänpäin, yhtä vähän olen minä horjuileva mielipiteissäni."
"Jää siis hyvästi! Taivas suojelkoon sinua!" sanoi Marcella liikutettuna ja ojensi kätensä hänelle. Sitten palasi hän Julian tykö, ja molemmat sisaret juttelivat keskenänsä hiljaa siitä, mitä olivat Liciniukselta kuulleet.
"Minä en jaksa uskoa", virkkoi Marcella, "että prokonsuli tohtii ruveta tekemään mitään meitä vastaan, kun keisari tahtoo meille hyvää. Mutta sellaiselta ihmiseltä kuin prokonsuli voi odottaa kaikkea."
"Mikä onni, että Licinius on suosiollis-mielinen meitä kohtaan", lisäsi
Julia.
"Sinä olet oikeassa, Julia. Ilman häntä olisimme jo monta kertaa saaneet tuntea tiikerin kynsiä. Mutta prokonsuli pelkää häntä, eikä ryhdy mihinkään ilman hänettä. Minua kummastuttaa se. Licinius on tosin maakunnan sotaväen ylipäällikkö, mutta kuitenkin prokonsulin alamainen, legaatti ainoastaan."
"Minulle sanottiin äskettäin, että hän on keisarin erinomaisessa suosiossa ja määrätty ylhäiseen virkaan. Ehkä prokonsuli juuri sentähden ottaa niin suureen huomioon hänet."
"Mahdollista kyllä", vastasi Marcella; "myöskin Calpurniuksella, joka tuntee molemmat, on sama ajatus."
"Toivokaamme", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "saavamme kohta lähteä pois Kartagosta. Calpurnius ei nyt enää näytä olevan kovin vastahakoinen Roomaan muuttamaan."
"Tulemmeko lähtemään pois Kartagosta?" kysäsi Julia melkein peljästyneenä. "Tiedäthän", vastasi Marcella, "että heti, kun Calpurnius hyljäsi legaatinvirkansa täällä, aioimme palata Roomaan takaisin. Olihan se lujasti päätetty. Mutta aikomuksemme toimeenpaneminen lykättiin päivästä toiseen, Calpurnius kammoi muuton vaivoja."
Julia painoi päänsä surullisesti alas. Tämä mielenliikutus ei jäänyt hänen sisareltansa huomaamatta.