Pöydän edessä, jolla pyhä ehtoollinen valmistettiin, seisoi Optatus. Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden vanha ukko, kasvot suopeannäköiset mutta elottomat. Hänen vieressänsä nähtiin nuori mies, jolla oli päällänsä lumivalkoinen, purpurareunuksinen, kreikkalainen liivitakki; se oli Apollonius. Hänen ylevistä kasvoistansa loisti haaveksivainen ihastus; miettiväisenä katsoi hän maahan. Seurakunta katseli häntä jännitetyllä odotuksella. Optatus astui askelen eteenpäin ja antoi kädellänsä viittauksen merkiksi, että hän tahtoi puhua. Hän alotti:
"Tämä Apollonius, jonka näette tässä, on Phrygiasta lähetetty meidän tykömme Apamean piispan kirjoituksen kanssa. Hän on tullut julistamaan meille suuria asioita, jotka hänen puheensa mukaan ovat tapahtuneet hänen kotomaassansa, ja me olemme katsoneet kohtuulliseksi antaa hänen tässä puhua teille, jotta saatte itse kuulla ja arvostella häntä."
Nyt astui Apollonius esiin. Kainosti alkoi hän pyytää anteeksi, että hän, nuorukainen, tohti puhua tälle seurakunnalle.
"Mutta henki", lausui hän ja korotti äänensä, "valitsee välikappaleet mistä tahtoo, sentähden olen minä kulkenut tänne teidän tykönne kautta kuivuneiden autiomaiden, yli ryhmyisten vuorten; ei päivä eikä yö ole voinut estää minua tulemasta julistamaan teille, mitä henki minun käskee. Niin, veljeni, päivä on koittanut; kulunut on yö, jossa meidän isämme vaelsivat lain alaisina, ohitse se hämärä, jossa Jesus Kristus ja hänen apostolinsa saarnasivat taivaanvaltakuntaa, ja noussut on hengen valoisa kirkas aurinko, joka myöskin on käsittänyt minut ja tuonut minut teidän tykönne, jotta tekin tulisitte osallisiksi hänen salaisuudestansa. Idässä on valo noussut; siellä on taivas lahjoittanut maalle parakleetin, lohduttajan, ja tämän kanssa on kirkolle alkanut miehuuden ikä, johon verrattuna sen kulunut ikä on ainoastaan kuin varjo."
Hän vaikeni hetkiseksi. Hänen kauniit kasvonsa ja ylevä ihastuksensa pitivät seurakuntaa äänettömässä hiljaisuudessa. Ainoastaan piispa vapisi ankarasta mielenliikutuksesta. Hän puristeli käsillään tempovasti palliumia, ja hänen silmänsä harhaili levottomasti sinne tänne.
"Teillä ei vielä ole tätä sanomaa", jatkoi Apollonius, "teiltä on valkeus vielä kätkettynä, sillä — minä puhun teille kaikella ujostelemattomuudella — teidän elämänne on samallainen kuin niidenkin, jotka eivät mitään tiedä, mitään tunne. Niin, veljeni! Tuskin yhtä päivää olen ollut täällä, ja kuitenkin olen nähnyt ja kuullut teidän heittävän leväperään paastoamisen, kirkon oven avattavan helposti pannaan pannuille syntisille ja teidän — voi sellaista heikkoutta! — pelolla välttelevän kärsimistä ja kuolemaa uskon tähden. Minä näen joukossanne ihmisiä, jotka ovat toista kertaa naimisissa; minä näen naituja naisia ja neitseitä tässä seurassa istuvan hunnuttomina ja kaikin tavoin kaunistettuina ja koristettuina. Mutta henki tahtoo toisella tavalla. Hän tahtoo kirkon olemaan Kristuksen puhtaan morsiamen, joka ei kärsi yhteydessänsä ketään raskailla synneillä kuormitettua. Hän vaatii sellaista rohkeutta, joka vainon hädässä hakee kuolemaa ja pyrkii saamaan marttyriuden loistavaa kruunua. Hän tahtoo naisen, jonka kautta synti tuli maailmaan, käymään huolivaatteissa. Hän vaatii elämää, joka on ankara, kova, kuolemaan ja taivaasen päin kääntynyt, sydäntä, joka luopuu kaikesta, saavuttaaksensa kaikki. Sillä se päivä, hyvät veljet, on lähellä tulossa, jolloin aurinko ja kuu kadottavat valonsa ja kaikki sukukunnat maan päällä vaikeroivat. Onnellinen —"
Hän taukosi. Optatus oli noussut seisoalleen ja lähestynyt häntä. Nyt nousi istualtaan myös kokoontuneiden joukossa pitkä, laiha mies — se oli Tertullianus — ja lausui:
"Se on Jumalan henki, joka puhuu meille. Kuka tohtii ruveta sitä estelemään?"
Samalla kuului sieltä täältä sekavaa puhetta, mutta vanha piispa pysyi toimessa.
Hän kääntyi Apolloniukseen, nosti juhlallisesti kätensä ja lausui: "Muukalainen; minä vaadin sinua sanomaan, kenen nimessä ja millä voimalla sinä puhut."