Apollonius katsoi muutaman sekunnin äänetönnä lattiaan. Sitten antoi hän kokoontuneille merkin.
"Koska piispa niin tahtoo, niin menen minä takaisin matkaani", sanoi hän hiljaa. "Mutta voi sitä", lisäsi hän mielikarvaudella, "joka asettautuu henkeä vastaan!"
Näin sanottuaan lähti hän kokoussalista. Muutamat, niiden joukossa
Tertullianus, menivät hänen luoksensa ja seurasivat häntä ulos.
Sitten kuin Optatus oli lausunut vielä muutamia varoittavia ja neuvovia sanoja kokoontuneille, hajoitti hän kaikessa hiljaisuudessa kokouksen.
Marcellaan ja Juliaan oli Apollonius tehnyt syvän vaikutuksen. Mutta samalla kuin edellinen ankarassa jumalisuudessaan otti mielisuosiolla vastaan sen, että puhuja oli vaatinut lain-alaisempaa elämää, tunsi Julia tulleensa enemmän liikutetuksi hänen ylevästä esiintymisestänsä ja hartaasta innostaan. Ja sentähden oli mieleen kummastakin sisaresta, että he huvilan sisäänkäytävän vieressä kohtasivat Apolloniuksen ja Tertullianuksen, joka oli heille hyvin tuttu. Tertullianuksen kautta tulivat he tutuiksi Apolloniuksen kanssa, ja kaikki neljä menivät yhdessä takaisin kaupunkiin.
Tertullianus, joka vielä oli sangen liikutettuna äskeisestä tapauksesta, ja joka tiesi Marcellan voivan käsittää riitakysymyksen, oli paikalla johtanut hänet uskonnolliseen keskusteluun, ja tämä saattoi Apolloniuksen alkamaan juttelun Julian kanssa. Mutta ollen maailmaa kokenut, huomasi hän heti että uskonnolliset ja kirkolliset asiat olivat Julialle ihan vieraita ja sentähden käänsi hän puheensa toisaalle. Hän jutteli kodostansa, maanmiehistänsä Vähässä Aasiassa, matkastansa Kartagoon, ja kaikkea tätä kertoi hän ujostelevalla tavalla, niin lapsellisella tunteella ja sellaisella hartaudella, että Julia tunsi itseään hänen sanojensa yhä enemmän miellyttävän. Julia, josta kaihtivaisuuden jää nyt suli, alkoi rinnallansa astuvan nuoren miehen kanssa yhdessä ylistää kaikkea, mikä avarassa maassa on loistoa ja ihanuutta ja mitä ihmishenki vuosisatojen harrastuksissa oli tuottanut kaunista ja jaloa.
"Eikö hän ole tullut toisellaiseksi kuin ennen?" täytyi Julian ehdottomasti kysyä itseltänsä kuullessaan seuralaisensa ylistelevän Phrygian vuorimaisemia, Epheson taideaarteita ja Egyptin kaupungin Teehen valtaavaa ihanuutta. "Eikö hän äsken kehoittanut kiroamaan ja vihaamaan maailmaa, luopumaan kaikesta maallisesta, kaikesta mikä silmää viehättää?"
Hänen sieluunsa nousi salainen ja himeä aavistus, että tämä nuori mies on mahtanut taipua semmoisen periaatteen valtaavan voiman alle, joka oli peräti ristiriidassa kaikkien hänen tunteidensa ja ajatustensa kanssa, mutta joka oli liian voimallinen hänen voittaaksensa. Samalla kertaa juolahti hänelle mieleen vapauttaa tämä vankiraukka ja antaa hänet jälleen maailmalle.
* * * * *
He olivat tulleet sille kadulle, jonka varrella Calpurniuksen asunto oli. Pitkä, viittaan kääriytynyt vartalo tuli heidän vastaansa ja seisattui Marcellan ja Tertullianuksen eteen. Se oli Licinius.