"Terve Marcella", lausui hän ystävällisesti ja ojensi kätensä hänelle.
Samalla silmäili hän Marcellan seuralaista kysyvännäköisesti.
"Se on Tertullianus", virkkoi Marcella, joka ymmärsi hänen silmäyksensä; "hän on saattanut meitä."
Samassa tulivat myöskin Julia ja Apollonius paikalle. "Mikä odottamaton tulo", lausui Licinius ja kääntyi naurussa suin Juliaan, ojentaen kätensä hänelle.
Mutta häntä kummastutti se, että Julia ainoastaan epien ja vähin ujosti ojensi kätensä hänelle. Silloin kääntyivät hänen silmänsä kreikkalaiseen ja paikalla nousi hänen sieluunsa luulo, joka pani hänen sydämmensä kahta nopeammin tykkimään.
"Kuka on tämä?" kysäsi hän, tuskin voiden hallita liikutustansa. Hän lausui nämät sanat melkein käskevään tapaan.
"Eräs muukalainen Vähästä Aasiasta, jonka kanssa olemme tänään tulleet tutuiksi; hän on Tertullianuksen ystävä", vastasi Marcella.
"Sitten en voi tarjoutua kanssanne seurustelemaan", jatkoi Licinius; "hyvästi! Me näemme taas toisemme."
Hän meni pikaisesti edelleen.
Hän oli tullut prokonsulin tyköä neuvottelusta. Siellä oli jälleen ja vielä äänekkäämmin kuin ennen vaadittu ankariin toimiin ryhtymään kristityitä vastaan, jotka olivat muka valtion vihollisia. Mutta Licinius oli, vaikk'ei ilman vaivatta, saanut prokonsulin kääntämään korvansa pois näistä neuvoista.