"Ei sinun syysi", oli prokonsuli sanonut hänelle neuvottelun loputtua, "pidätä minua tekemästä sitä, johon ystäväni ja oma päätelmäni kehoittavat minua, vaan ainoastaan sinun ystävyytesi. Mutta varo, Licinius, ett'ei minun ystävyyteni ja mielihartauteni sinua kohtaan tule valtiolle vahingoksi."
Nämät sanat olivat hiukan nyreyttäneet Liciniusta, mutta hän unhotti ne mennessänsä Calpurniuksen asunnon ohitse ja ajatteli sitä, joka nyt unessa ehkä myöskin muisti häntä.
Nyt oli peljättävä epäluulo syntynyt hänen sieluunsa ja kiihkeänä ja kuohussa kun hänen mielensä oli, teki hän itsensä tahdottomasti tämän epäluulon orjaksi.
"Hän ei enää rakasta sinua!" sanoi hän itseksensä. "Kreikkalainen on sysännyt sinut syrjään!"
Hänen orjansa kuulivat kauan kuinka hän käveli edestakaisin kamarissansa. Hän koetti levätä vasta sitten, kun hän oli tehnyt lujan päätöksen, ja tämä päätös oli, että hän seuraavana päivänä julkisesti ilmoittaisi rakkautensa hänelle, johon hän kauan oli tuntenut itseänsä vedetyksi ja tarjoaisi kätensä hänelle. Hän oli jo aikaa sitten tahtonut tehdä sen, sillä hän tiesi Julian varmaan ja ilolla antavan myönnytyksensä hänelle, mutta ujous sai hänet lykkäämään tämän päivästä toiseen. Nyt pakotti häntä tuo äkkiä herännyt luulevaisuus jyrkkään päätökseen, ja siten tuli hän tulemistaan levollisemmaksi ja kun vihdoin uni saapui hänen makuusijallensa, toi se tullessaan suloisten unien lahjan. — —
Aamuauringon ensimmäiset säteet olivat juuri alkaneet kimallella yli Kartagon linnan, kun orja astui Liciniuksen makuukamariin ja herätti hänet.
"Herra", sanoi hän, "prokonsulin käsikirjoittaja hakee sinua, hän sanoo tulevansa tärkeälle asialle ja tahtoo paikalla päästä sinun puheillesi."
"Anna hänen tulla sisään."
Vanhanpuoleinen mies ilmestyi ovelle.
"No, Markus", sanoi Licinius hänelle ja nousi ylös, "mikä nyt on?"