"Huonoja sanomia on tullut", vastasi puhuteltu ja astui likemmäksi. "Siccan luona on maakansa tehnyt kapinan ja lyönyt kuolijaaksi keisarillisen veronkantajan. Kaupunkiin sijoitettu sotaväki ei ole voinut tehdä mitään kapinannostajille. Rauhattomuus on yltymään päin. Sentähden pyytää prokonsuli sinua paikalla lähtemään yhden kohortin kanssa tähän kapinalliseen maakuntaan; miesjoukko on jo valmiina."
"Hyvä", vastasi Licinius, "sano prokonsulille, että minä tulen paikalla."
Käsikirjoittaja meni pois.
Licinius puki ripeästi päällensä. Käsky tuli hänelle hyvin sopimattomaan aikaan, ja hän oli hetkisen aikeissa pyytää prokonsulia lähettämään jonkun toisen hänen sijaansa. Mutta hän käsitti velvollisuutensa niin tunnollisesti, ett'ei hän kauempaa antanut valtaa semmoisille ajatuksille.
Puolen tunnin kuluttua tuli hän kasarmille, piti pikaisen katselmuksen, antoi muutamia käskyjä ja lähti marssimaan kohorttinsa kanssa. Synkkämielisyys valtasi hänet, kun hän kulki ulos kaupungin portista, sillä hän ajatteli sitä, joka päivää ennen oli tehnyt hänelle niin paljon levottomuutta ja josta hän tänään oli aikonut saada varmuutta. Mutta kun raitis aamutuuli puhalteli hänelle vastaan ja Atlasvuoren huiput kohosivat hänen edessänsä aamuauringon kultaamina, tunsi hän tulevansa vähitellen iloisemmaksi ja murheista vapaammaksi ja voipa jo laskea leikkiäkin häntä seuraavien upseerien kanssa.
Kaksipäiväisen kiivaan marssin perästä rupesivat Siccan muurit kaukaa näkymään. Myöskin maalaisia alkoi parveilla heidän ympärillänsä, tekemättä kuitenkaan vakaista koetusta karata sotamiehien päälle. Vahinkoa kärsimättä saapui kohortti kaupunkiin. Heti seuraavana päivänä teki Licinius suuremmilla sotavoimilla partioretken, ja kaatoi suuren joukon kapinoitsijoita, jotka olivat huonosti aseilla varustetut ja keskenään eripuraiset. Seuraavat päivät toivat mukanaan samallaisen menestyksen, ja kun nyt keisarillinen legaatti näiden voittojen nojassa tarjosi heille kohtuulliset ehdot, niin olivat kapinan johdattajat halukkaat taipumaan alamaisuuteen. Sillä tavalla saatiin melske viikon kuluessa tukahutetuksi ja levollisuus aivan entiselleen palautetuksi. Saattajanansa kunniaseurue porvareja marssi Licinius takaisin ja saapui seuraavana iltana Kartagoon. Prokonsuli oli sangen iloissaan asian onnellisesta päättymisestä ja antoi legaatillensa ylenmäärin kunnianosoituksia.
"Kahdeksan päivää olen menettänyt", sanoi Licinius itseksensä astuessansa sisään kamariinsa. "Kahdeksan päivää voi tehdä suuren muutoksen, erittäinkin naisissa. Mutta minkätähden huolestutan itseäni kärsimisellä, joka tähän asti on ainoastaan mielikuvituksessani olemassa?"
Seuraavana aamuna, kun hän oli saanut muutamat toimitukset tehdyiksi ja aika terveisillä käyntiin oli tullut, lähti hän ulos asunnostansa. Kohta seisoi hän Calpurniuksen huoneen kynnyksellä. Hän katsoi hetkisen lattiassa olevaan kivikutoiseen kirjoitukseen: Salve (Terve).
"Lieneeköhän tämä tulotervehdys tänään minullekin?" ajatteli hän itsekseen.
Hän meni kiireesti atriumin läpi. Palvelijatar ilmoitti hänet. Hän astui pylväs-saliin. Synkeä varjo pimitti hänen kasvonsa ja hän jupisi hiljaan: "kreikkalainen!"