Samasta paikasta, jossa hän oli kohdannut heidät viime kerralla käydessään, löysi hän heidät nytkin. Heidän vieressänsä seisoi Apollonius kädessään kirjarulla. Hän näytti nyt juuri lukevan heille jotain.
"Minä häiritsen", sanoi Licinius lempeästi, koettaen väkisin hillitä mielenliikutustaan. "Mutta minä voin sitten palata jälleen takaisin, jos se minulle sallitaan."
Marcella nousi seisoalleen ja tarttui hänen käteensä.
"Sinä olet aina tervetullut meillä", sanoi hän ystävällisesti. "Erittäinkin hauskuttaa meitä nähdä sinun onnellisesti tulleen takaisin. Mutta minkätähden ovat kasvosi noin totiset? Ethän tuone meille mitään ikäviä sanomia?"
"En, en, Marcella", lausui Licinius ujomaisesti, "en ole minkään erinomaisen asian tähden tullut tänne. Mutta kuitenkin" — hän mietti hetkisen aikaa — "pyytäisin saada jutella sinun ja Julian kanssa muutaman minuutin."
"Julia", lausui Marcella, "menkäämme Liciniuksen kanssa tabliumiin; suohan Apollonius sen anteeksi."
Julia nousi äänetönnä istualtaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, hänen silmäyksensä levoton. Kirjarulla putosi hänen vaatteensa laskoksesta. Licinius otti sen pikaisesti ylös; se oli sama runoelma, jonka hän kahdeksan päivää sitten oli jättänyt Julialle. Hän ei kysynyt oliko Julia lukenut sen, mutta kun hän ojensi sen Julialle, nousi tytön kasvoille syvä puna. Licinius näki sen, ja surumielisenä ajatteli itsekseen: "Ei hän ole lukenut sitä."
He menivät tabliumiin.
Kiiltävään marmorilattiaan kuvastui sen kalliskoristeinen laki; taidokkaasti maalatuita tanssijattaria ja hengettäriä oli kuvattuna sen vaaleanruunittaville seinille ja täällä, samoin kuin peristiilissäkin, kohtasivat sisään-astuvan silmät jaloja marmorisia patsaita. He kolme silmäilivät toisiaan hetkisen aikaa äänettöminä.
"Marcella"; alotti viimein Licinius vienolla äänellä, katsoen maahan, "minä olen Calpurniuksen perheen ystävä ja olen aina kohdannut hyväntahtoisuutta teissä kaikissa. Mutta käydessäni teillä olen kauan tuntenut —." Hän keskeytti puheensa ja silmäili Juliaa. Vaaleana ja liikkumattomana katsoa tuijotti Julia ulos pihalle, jonka kirjavalla kivityksellä auringon säteet leikittelivät. Ja kun Licinius näki Julian olevan näin kylmämielisen ja myötätuntoisuutta hänen sanoillensa osoittamattoman, vetäytyi hänen sydämmensä kokoon ja hän oli vähällä lähteä ulos ja heittää kaikki silleen. Mutta hän ponnisti itsellensä voimaa viipyäksensä ja saattaaksensa taistelun päätökseen.