"Minä olen kauan tuntenut", toisti hän, "että tämä huone kätkee elämäni korkeimman onnen, sieluni rauhan, sydämmeni suloisimman halauksen. Ja tämä onni —"
Jälleen vaikeni hän. Hänen rintansa kohoili kovin, hänen äänensä vapisi, mutta hän rohkasi mieltänsä tämän ratkaisevan sanan lausumiseen.
"— olet sinä", jonka hän vihdoin sai suustansa ja astui Julian luokse.
Vienosti parahtaen vetäytyi nuori tyttö hänestä yht'äkkiä edemmäksi ja vaipui sisarensa syliin, peittäen kasvonsa hänen rintaansa vasten.
Äänetön hiljaisuus vallitsi muutaman sekunnin. Julia nousi seisoalleen, hänen huulensa värähtelivät, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.
"Julia", sanoi Licinius ehkäistyllä ja surkumielisellä äänellä, "katso, minä tulen tykösi niinkuin rukoilevainen, joka rukoilee sinua, ett'et tekisi häntä onnettomaksi, etkä sysäisi häntä pois tyköäsi."
Tyttönen antoi kätensä vaipua alas. Hänen silmistään tulvasi virtanaan kyyneleitä ja äänekkäästi nyyhkien syleili hän sisartansa.
Kukaan heistä ei virkkanut yhtä sanaa. Licinius katsoi tylseästi lattiaan. Hänen voimansa oli lähtenyt hänestä. Haaveelliset kuvat ajelivat hänen aivoissansa; hänestä oli mahdotonta olla selvässä tunnossa siitä, mitä hän teki; oli kuin yö hänen silmiensä edessä. Silloin näki hän hienon valkoisen käden, joka ojentui häntä kohden; hän tarttui siihen kiinni ja autuaallisuuden tunne tunkeutui läpi hänen olentonsa.
"Minä en saata. Voi hyvin aina, Licinius."
Käsi oli kadonnut, hän näki hoikan vartalon rientävän pois huoneesta. Hän tahtoi syöksyä sen perästä; hänen jalkansa olivat ikäänkuin lattiaan kiinni tarttuneet. Oli kuin miekka olisi käynyt hänen sielunsa läpi, hänen rintansa oli haljeta ja hänen täytyi painaa molemmat kätensä sitä vasten. Hän kuuli vieressänsä äänen, joka rohkasi häntä. Hän tahtoi vastata, mutta ainoastaan epätoivon huudahdus pääsi hänen huuliltansa.