Silloin katsoi neiti hetkisen jäykästi hänen silmiinsä. Syvä puna oli noussut neidin vaaleille poskille; hänen kätensä vavahtelivat suonenvedontapaisesti.
"No olkoon sitten niin", lausui hän soinnuttomasti, "tulkoon sitten tuho meille!"
Hän kiiruhti ovelle. Mutta vielä kerran kääntyi hän ennen huoneesta lähtemistänsä ja virkkoi juhlallisesti:
"Licinius, älköön tämän hetken muisto koskaan painako mieltäsi. Tee mitä tahdot. Mutta tiedä, että mikä Jumalasta on, se voittaa maailman, ja meidän uskomme on voittava teidät."
Licinius katsoa tuijotti muutaman minutin, ikäänkuin hurmautuneena, hänen jälkeensä. Sitten tunkeutui surullinen huokaus hänen rinnastansa.
Puolen tunnin kuluttua nousi hän ylös sohvalta, jossa hän oli istunut äänettömään mietiskelemiseen vaipuneena; oli tullut pimeä.
"Eläkööt he, mutta hänen pitää kuoleman", sanoi hän ja lähti huoneesta. Etusalissa seisoi orja pylvästä vasten nojautuneena. Licinius huusi häntä nimeltä ja lausui:
"Prokonsulille."
Sitten meni hän itse edeltä; palvelija seurasi perästä.
He astuivat ulos kadulle. Väkijoukko kulki huutaen ja meluten heidän ohitsensa, kuljettaen mukanaan kahta miestä lyöden ja pilkaten. Alempana kadulla kuului samallaista melua. Osasto sotamiehiä marssi ohitse vankien kanssa. Heti vieressä ahdisti rahvas erästä asuntoa. Licinius näki sen ja vaaleni.