"Myöhäistä", jupisi hän sekavasti ja katsoi hetkisen miettien eteensä.
Sitten kiiruhti hän pikaisesti katua alas.
* * * * *
Tämmöinen menettely kristityitä kohtaan oli alkanut heti puolelta päivältä. Vaikka esivallan tarkoitus oli ollut ainoastaan laillisesti järjestetyllä tavalla nousta tätä vihattavaa lahkoa vastaan ja ennen kaikkia vangita sen arvollisimmat henkilöt, alkoi kansa kuitenkin paikalla yhdessä prokonsulin sotamiesten kanssa ahdistaa kristityitä, murtautui väkivallalla heidän huoneihinsa ja vei heidät pois vangittuina ja pahasti rääkäten heitä. Muutamissa paikoissa paheni tämä menettely veriseksi väkivaltaisuudeksi, esivallan voimatta sitä estää. Jo oli vihastunut rahvas, joka huutaen kuljeskeli ympäri katuja eikä ainoastaan koettanut tyydyttää uskonnollista vihaansa, vaan myöskin saaliinhimoansa, ruvennut käyttäytymään niin, että oli syytä peljätä pahinta, kun tämä kristityiden vaino illan suussa äkkiä lakkautettiin sekä kansan käskettiin mennä pois kaduilta ja rauhassa ja levossa palata kotiinsa. Rahvas näytti alussa aikovan ruveta käskyä vastustamaan, mutta vahvat patrullijoukot, jotka heti sen jälkeen marssivat ulos kasarmista ja kulkivat katuja pitkin panemassa voimaan tätä esivallan käskyä, tekivät pikaisen muutoksen mielissä, joten levollisuus oli aivan entiselleen palautettu kohta auringon laskettua. Siitä huolimatta marssivat kuitenkin sotamiesjoukot katuja pitkin koko yön. Kansa katseli sitä tyytymättömyydellä ja nurisi sellaista esivallan huikentelevaisuutta, että antoi käskyt ja sitten heti jälleen peräytti ne. Mutta myöskin kristityistä oli se käsittämätöntä, että vaino, joka oli niin äkkiä ja uhkaavasti alkanut, oli jo lakannut, ja sekainen huhu levisi heidän keskensä, että Jumala oli yht'äkkiä muuttanut prokonsulin mielen. Niin, olipa ihmisiä, jotka muistuttivat Saulin historiaa. Ainoastaan Calpurniuksen huoneessa arvattiin asian oikea laita.
Molemmat sisaret istuivat kahden yksinään. Tosin oli se huojennukseksi heidän levottomalle mielellensä, että melu kadulla hiljeni hiljenemistään ja lopuksi kokonaan taukosi kirkkaassa tähdessä olevan öisen taivaan alla. Mutta heitä huolettivat kuitenkin kovin tämän peljättävän tapauksen erikoiset seikat, joista he olivat vallan epätietoisina. Piispa Optatus oli jo monta tuntia sitten lähtenyt heiltä eikä hänestä sittemmin oltu mitään enempää kuultu. Myöskään ei Calpurniuksen, joka oli mennyt ulos vähää ennen yön tuloa hankkimaan tarkempia tietoja, ollut onnistunut saada tietää mitään muuta kuin että rahvas oli surmannut ainoastaan muutamia kristityitä ja että suuri joukko oli heitä vankeudessa.
"Onko hän murhattu? Onko hän vankina? Onko hän päässyt pakoon?" kyseli
Julia itseltänsä, vaan ei saanut mitään vastausta näihin kysymyksiin.
Hän otti esiin hartauskirjan, avasi sen sattumalta ja luki: "Mutta
Herra auttaa vanhurskaita; hän on heidän vahvuutensa hädässä." Silloin
vuosivat kyyneleet hänen poskiansa myöten alas näille pyhille sanoille.
Missä Via Coelestis sivuaa sen kallion juurta, jolla Byrsan muurit kohoavat, siinä oli Kartagon mitä parain basilikki, iso rakennus, jossa oikeuden keskusteluita pidettiin ja jossa myöjät ja ostajat kaupitsivat tavaroitansa suurissa tavarahuoneissa. Tätä muhkeaa rakennusta ympäröi nyt joukko sotamiehiä, jotka eivät antaneet kenenkään astua sinne sisälle. Missä muulloin ostajia ja myöjiä tunkeili sekaisin, pitäen kovaa ääntä, nähtiin nyt suuri joukko miehiä, naisia ja keskenkasvuisia poikia ja tyttöjä, ja kansa, joka tunkeutui sotamiesten joukkoon, osotti heitä, sanoen: "Ne ovat kristiaaneja!"
Sato, jonka edellisen päivän vainot olivat antaneet, nousi noin sataan henkeen. Useammat olivat alhaista kansaa, niinkuin käsityöläisiä, pikkukauppiaita, vapautettuja; ei niin että Kartagon seurakuntaan olisi kuulunut vaan sellaisia, vaan sentähden, että rikkaat kristityt olivat olleet tilaisuudessa paeta tahi piiloutua, ja kristityitä orjia taas suojelivat melkein joka paikassa heidän pakanalliset herransa. Sitä paitsi piti moni tunnustuksensa salassa.
Kello kymmenen seuduissa tuli prokonsuli, muutamien virkamiehien ja liktooriensa[22] seuraamana. Hänen oikealla puolellansa astui Licinius. Hän istuutui tribuunille ja käski tuoda vangit sinne. Näiden piti astua esiin yksitellen ja ilmoittaa nimensä, säätynsä sekä olivatko he kristityitä.
"Pelkkää kaupustelija-kansaa", sanoi prokonsuli ylenkatseellisesti itsekseen. "Mutta ymmärrän kyllä, että lihavat kärpäset ovat reväisseet itsensä verkosta irti. — Mikä on sinun nimesi?" kysyi hän eräältä, joka nyt tuotiin esiin.
"Apollonius."