"Sinun sanasi ovat epäselvät minulle", vastasi vanhus; "minä en voi käsittää niitä. Mutta minä tiedän että Baal on suuri ja peljättävä eikä kukaan väkevämpi —"
"Artemon!" keskeytti häntä poika. "Tuolta tulee Artemon."
Vanhus käänsi silmänsä sinne päin, jonne poikansa kädellään osoitti.
"Niin, se on meidän hyvä herra", sanoi hän. "Riennä, Arbal, häntä vastaan, sill'aikaa kuin minä seoitan juomaa vieraallemme."
Poika riensi iloisesti marmorirappuja alas ja ennätti muutamassa tuokiossa miehen luokse, joka hitaasti astuskeli viljamaan yli. Vanhus meni majaan ja kreikkalainen jäi nyt yksin. Hän otti päästänsä matkahatun, nojautui yhtä pylvästä vasten ja antoi silmäyksensä vielä kerran liidellä paratiisillisen tasangon yli.
"Kartago", jupisi hän loistavin silmin, "toisella puolen merta on henki kuiskaissut minulle nimesi, ja minun huuleni ovat kertoilleet sitä polttavassa auringon paahteessa sekä hyisen talven kylmyydessä, öillä ja päivillä, ilossa ja surussa, kunnes nyt omilla silmilläni näen edessäni sinut — matkani pään! Tiedän ilon ja onnen ainoastaan kukoistavan minulle sinun muuriesi sisällä, ja suuria asioita antaa henki minun siellä toimittaa."
Kukkulan juurella tuli nyt pojan saattamana se mies, jota libyalaiset nimittivät herraksensa. Hän oli kunnianarvoinen ukko, jonka näkö oli lempeä ja melkein surkumielinen. Vuodet olivat jossakin määrin köykistäneet hänen selkäänsä ja tehneet hänen käyntinsä raskaaksi. Mutta heti saattoi huomata, että hänen heikossa ruumiissansa asui vielä elonvoimakas henki.
Seuralaiseensa nojautuen astui hän hitaasti rappuja ylös. Hänen tultuansa, ojensi kreikkalainen kätensä hänelle.
"Terve", lausui ukko, ja puristi vuorostansa kreikkalaisen kättä. "Älä halveksi huonettani ja mitä muuten voin tehdä hyväksesi."
Ottaessaan kiinni ukon ojennetusta kädestä huomasi kreikkalainen hänen etusormessansa kultaan juotetun ametistin,[2] johon oli piirretty paimenen kuva kantavana hartioillaan lammasta. "Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi hän äkkiä ja vakavasti.