"Hyvä, tänä iltana pitää teidän seuraaman minua."
Sitten puhui hän hyvin hiljaan muutaman sanan amfiteaatterin vahtimestarin kanssa ja meni pois.
* * * * *
Kartagon kadut olivat täpötäynnä ihmisiä, jotka innolla juttelivat keskenään, mitä oli tapahtunut ja näyttivät yksimielisesti olevan vihastuneina vallanpitäjiin. Vaikka prokonsulia ja hänen virkamiehiänsä ympäröi vahva varjelusjoukko, sinkahutteli rahvas vaan heitä vastaan herjaussanoja ja uhkauksia. Prokonsuli oli kotiin tullessaan sangen raivoisella mielellä.
"Kristiaanit", lausui hän Liciniukselle, joka oli seurannut häntä, "ovat syypäät kaikkeen. Minkätähden emme ole aikaa sitten käyneet heihin käsin? Nyt saamme hedelmän velttoudestamme."
"Sinä olet oikeassa", vastasi Licinius tyvenellä äänellä. "Meillä on nyt ainoastaan kaksi asiaa valittavana."
"Mitkä sitten?"
"Että me, joko hävitämme heidät kaikki, miehet, vaimot ja lapset säälimättä — mutta se olisi kauheata ja veisi Kartagolta suuren joukon uutteria, rauhamielisiä asukkaita, — tai myöskin jätämme heidät rauhaan. Sillä jos sinä rankaset muutamia, kansa tahtoo heille kaikille kuolemaa, ja silloin on sinulla tekemistä, miten voit selviytyä kansan ja keisarin väliltä."
Prokonsuli käveli syvissä ajatuksissa edestakaisin huoneessa. Sitten seisattui hän Liciniuksen eteen.
"Sinä olet oikeassa. Minä en myöskään tiedä tarkoin, millainen keisarin mieli on nyt kristiaaneja kohtaan."