Vaan paikalla syntyi kova hälinä, joka esti hänen äänensä kuulumasta. Juoksivatpa muutamat alas sirkukseenkin hankkimaan itsellensä aseita. Prokonsuli katseli levottomasti ympärilleen, saadaksensa apua. Silloin tuli hänen gladiaatorijoukkonsa täydessä asevarustuksessa arenalle ja heti sen jälkeen vahva joukko sotamiehiä, johtajanansa Licinius.
Tämä keino teki tehokkaan vaikutuksen. Melu asettui paikalla.
Ainoastaan yksi mies astui esiin rintavarustukseen ja huusi kansalle:
"Ylös porvarit! Kartagolaiset eivät ole mitään lapsia, joita voi pelotella. Näyttäkää heille, että me —"
Licinius viittasi eräälle jousimiehelle. Nuoli suhahti ilmassa ja yllyttäjä kaatui kuolijaana arenalle.
Kukaan ei tohtinut enää kehoittaa vastarintaa. Katselijat alkoivat kiiruhtaa pois teaatterista. Puolen tunnin kuluttua oli se suunnattoman iso huone melkein tyhjänä.
Licinius saattoi sotamiehinensä prokonsulin kotiinsa. Mutta ennen teaatterista lähtöänsä sanoi hän niille kahdelle kristitylle miehelle, jotka taistelussa petojen kanssa olivat jääneet henkiin:
"Te olette vapaat; mutta sanokaa minulle, mihin te hautaatte kuolleitanne?"
Molemmat miehet katsoivat äänettöminä toisiinsa. "Herra", sanoi toinen heistä, "me emme saa pettää veljiämme."
"Korkeimman jumalan nimessä vakuutan", vastasi Licinius, "ett'en hae teille turmiota. Tahdon ainoastaan haudata yhden kuolleen teidän joukkoonne."
"No, teepä kanssamme niinkuin tahdot. Jumala antakoon meille anteeksi, jos käyttäymme väärin veljiämme kohtaan."