Naisihminen kyykistyy nyyhkien toisten paarien viereen ja vetää pois vaatetta, joka peittää ne. Kuolleen kalpeat, veriset kasvot tulevat näkyviin. Hän kylvettelee niitä kyyneleillä ja suuteloilla. Hänen takanansa seisoo kaksi pientä lasta, jotka kysyvännäköisinä tuijottavat häneen.
Hetkisen vallitsee syvä äänettömyys, jota ainoastaan läsnäolevaisten naisten nyyhkinnät keskeyttelevät.
Kunnianarvoinen ukko astuu esiin ympärillä seisovien joukosta ja asettuu molempien paarien viereen. Hän on piispa Optatus. Hänen kasvoissansa, jotka ovat tavallista kalpeammat, on ankarimman mielenliikutuksen merkkejä.
"Hyvät veljet", alottaa hän, "taas näemme naisen, suuren Babelin, pyhien verestä juopuneena, hänen kätensä murhalla saastutettuina, hänen suunsa täynnä pilkkaa. Siihen todistajina ovat nämät, jotka ovat tässä edessämme. He ovat temmatut pois meidän keskuudestamme, uskonsa tähden häväistyt, lyödyt ja sitten tapetut, ikäänkuin järjettömät eläimet kedolla, joille jokainen on isäntä. Me näimme heidän kärsimisensä, me kuulimme heidän tunnustuksensa, me tunsimme heidän kipunsa — mutta nyt en minä enää näe heidän kärsimistänsä, en kuule heidän valitustansa, heidän kipuansa en enää ajattele — sillä, hyvät veljet, onnelliset he, kun Herra Kristus on lahjoittanut heille marttyriuden kruunun. Heidän kipunsa on muuttunut autuudeksi, heidän kärsimisensä riemuksi, heidän verensä on tullut purpurakoristeeksi heidän taivaalliseen pukuunsa. Ja sentähden tahdomme me, jotka olemme tulleet tänne valittamaan, ennemmin vaan riemuita."
Paljon muutakin vielä puhui ukko. Sitten antoi hän suuta kuolleille. Samoin tekivät ympärillä seisovaiset merkiksi, että kuolleet olivat eronneet heistä rauhassa ja hengen yhteydessä.
Lyhyen rukouksen perästä tarttuivat miehet paareihin ja kantoivat tulisoittojen valossa ruumiit käytävään, jonka suu ammotti peräseinässä.
Niin pitkältä, kuin silmä saattoi nähdä, meni tämä noin puolta meetteriä leveä ja kahta meetteriä korkea kalteri vuoren sisään.[27] Se oli yläältä hiukan kupeva. Sen seiniin oli hakattu paljo eri suuria hautoja. Ne olivat suljetut marmoriliuskoilla tahi suurilla tiilikivillä, joissa tavallisesti oli kirjoituksia. Hautojen vieressä oli usein kuvattuna kyyhkynen öljypuun- tahi palmunoksa suussa, taikka ihmisolento rukoilevana ja välisti myöskin suurempia tahi pienempiä maalauksia. Ne pienet kammiot, jotka olivat yksityisten, varakkaampain sukujen ja oven kautta yhdistyksessä kalterin kanssa, olivat runsaammin koristellut. Pääkalterista kävi eri haaroille toisia, jotka olivat samalla tavalla rakennetut, mutta ahtaammat ja yksinkertaisemmin kaunistellut.
Yhteen näihin jälkimäisiin seisattui saattokunta. Täällä oli rivi vielä avonaisia, uusia hautapaikkoja. Ympärillä seisovien lausuessa: Vivas in deo! Valeas! Pax tecum![28] ottivat haudankaivajat ruumiit, käärivät ne valkoiseen vaatteesen ja työnsivät ne kalliohon tehtyyn aukkoon. Piispan puhuttua sitten muutaman sanan, rupesivat he muuraamaan tiilikivillä aukon suuta umpeen. In pace kirjoitti yksi läsnäolevista punaisella piirustimella tiilikiveen, ja savinen lamppu kiinnitettiin haudan viereen, jotta tälläkin paikalla, kun taas ketä tuli haudata, säteilisi valo, vaikka tummakin. Saveen, jolla tiilikivi oli muurattu, painoi eräs toinen pienen elefantinluisen renkaan, jotta jälkeenjääneet siitä tuntisivat tämän haudan ja voisivat käydä sitä katsomassa. Sitten palasi saattokunta, piispa etunenässä, takaisin pääkalteriin, lähteäksensä sieltä ulos aukealle kedolle.
Yht'äkkiä seisattui Optatus peljästyneenä. Hän näki loitolla tulisoiton leimuavan ja huomasi miespuolisen henkilön pikaisesti lähestyvän saattojoukkoa.
Hän viittasi seuralaisiansa seisattumaan. Mies tulisoiton kanssa oli nyt tullut aivan lähelle, jotta voi helposti erottaa hänen kasvonsa. Piispa huokasi raskaasti.