"Se on Cesarius Oetavillan talosta", sanoi hän hiljaa, kääntyen saattojoukkoon. "Meillä ei ole mitään syytä hätääntyä."
"Cesarius, mitä on — mutta, hyvä Jumala, ketä tuot tänne?" virkkoi hän peljästyneenä ja säpsähti, kun hän näki miehen, joka samassa astui esiin soitsunkantajien takaa. Myöskin piispan seuralaiset kauhistuivat, ja naiset huusivat äänekkäästi: "Saulus, Saulus!"
Tämä tulisoiton kanssa tulija oli Kartagon legaatti. Hän pysähtyi ja viittasi tyynnyttävästi kädellään.
"Älkää peljätkö", sanoi hän; "minä tulen hautaamaan erästä kuollutta teidän hautauspaikkaanne. Tahdotko Optatus, luottaa minuun ja tehdä minulle palveluksen?"
Hän puhui hiljaa ja lempeästi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin niiden ruumisten, jotka he juuri olivat haudanneet. Piispa astui hitaasti esiin.
"Herra on meidän päämiehemme. Tapahtukoon hänen tahtonsa", sanoi piispa juhlallisesti. "Mitä vaadit minulta?"
"Olen tuonut mukanani tänne ruumiin, joka on teidän uskolaisianne ja jonka tahdon teillä hautauttaa, sillä minä olin tavallani mieltynyt häneen eläessänsä."
Piispa nyökäytti myöntäväisesti päätänsä.
Licinius pyörähti ympäri ja antoi kädellänsä merkin. Kaksi miestä tuli paarien kanssa ja laski ne piispan eteen. Optatus kumartui ja otti ruumiin kasvoilta pois peitteen, vaan säpsähti huomatessaan kuka ruumis oli.
"Apollonius!" virkkoi hän kauhistuneena.