Hän astui parakkiin, heittäytyi oljille, joita oli levitetty makuusijaksi, ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Äänettöminä menivät toiset hänen ohitsensa. Ei kukaan tohtinut sanoa yhtä pilkallista sanaa hänelle, joten muuten kyllä oli tavallista. He näyttivät aavistavan, että tämän miehen mieltä painoi onnettomuus, jota tuli sääliä.
Puolen tunnin kuluttua astui sisään se centurio, jonka tänä iltana tuli lukea vangit. Hän huusi kutakin nimeltänsä. Nyt seisoi hän tuon mietiskelevän, ajatuksiinsa vaipuneen miehen edessä. Hän luki listasta:
"Numero XXVI — Markus Licinus —"
Mies, joka venyi oljilla, nosti päätänsä. Hänellä oli ylevät, vaaleat kasvot.
Centurio säpsähti. Kirjoitustaulu putosi hänen kädestänsä.
"Totta isieni henget", lausui hän ja pani kätensä otsalleen, "etkö ole
Kartagon legaatti?"
Vanki nyökäytti päätään äänetönnä.
Ankara mielenliikutus näytti valtaavan centurion. Hän tarttui vangin käteen ja painoi sen rintaansa vasten.
"Kuka sinä olet?" kysyi vanki kummastuneena.