"Sinäkö olet sitten unhottanut minut?" sanoi centurio. "Olinhan sotakumppanisi itämailla ja käskynalaisesi Afrikassa."
"Saturninus! Saturninus!" huudahti vanki karvaalla mielellä ja hänen kasvonsa hieman punettuivat. "Tämä on päätös sotatöistämme."
Centurio huokasi raskaasti.
"Minä olen palvellut keisaria kahdeksantoista vuotta", sanoi hän surkumielisesti, "tahdon palvella häntä vielä kahdeksantoista vuotta, jos sillä tavalla voin toimittaa sinulle vapauden."
"Hyvä ukko", vastasi vanki lempeästi, "sitä et voi. Minun täytyy olla siinä, minkä taivas on minulle sallinut."
"Mutta sinä et voi jäädä tähän vihelijäiseen parakkiin, enkä minä voi nähdä, että sinulla on huonompi makuusija kuin minulla. Prokuraattori on minulle suosiollinen. Hän ei kiellä minun anomustani. Odota nyt hetkinen. Minun täytyy nyt mennä, mutta toivon kohta tulevani takaisin ja tuovani hyviä sanomia."
Hän meni edelleen ja huusi vankeja nimeltänsä. Mutta niin pikaisesti kuin tänään ei hän koskaan ollut toimittanut tätä tehtävää. Saatuansa sen loppuun, kiiruhti hän suoraa päätä likimäisimpään kivihuoneesen.
"Minun täytyy päästä prokuraattorin puheille", sanoi hän melkein käskevästi portinvahdille.
"Sinunko täytyy?" kysyi tämä. "Sitä sanaa emme täällä tunne."
Veri nousi centurionin päähän. Mutta hän hillitsi itseänsä, kun hän ajatteli vanki-raukkaa.