"Ylistetty olkoon Herra, joka antaa minun, elämäni ehtoona kuulla tämän iloisen sanoman", virkkoi vanha Artemon ja nosti kiitollisena kätensä taivasta kohden.
"Niin, ylistetty olkoon Herra", toisti Apollonius. "Mutta monelle on tämä Herran nähtävä armo tullut ansaksi. Nähdessään valloittavansa maailman, antoivat he samalla kertaa maailman valloittaa heidät itsensä. Vanha tapojen yksinkersaisuus katosi, kunniallinen ja ankara elämä veltostui, usko heikkoni. He ovat alkaneet seurustella ulkopuolella olevien kanssa. Tarvitaan vähän järjenterävyyttä, voidaksensa havaita, onko kristittyä niiden joukossa, joita kohdataan kaduilla, oikeuspaikalla, toreilla ja työhuoneissa. Kristityiden miekat surmaavat tappeluissa yhtä mieluisasti kuin pakanallisten legionalaistenkin aseet, ja kristityt ilmoittavat kätten taputuksella mieltymyksensä teaattereissa ja sirkuksessa kilvan maailman lasten kanssa."
Artemon pudisti surullisesti päätänsä.
"Minun vielä nuorena ollessani", sanoi hän, "ei mitään sellaista tunnettu kirkossa. Jospa Herra kuitenkin palauttaisi nuot eksyneet ja poistaisi tämän pahan ajan!"
"Hän poistaa sen", vastasi Apollonius vakavalla äänellä, "ja poistaa pian! Vielä on suloinen salaisuus sinulta kätkettynä, mutta sinun pitää tietämän se, sillä minä olen tullut tänne kertomaan sitä veljilleni."
Ukko nosti tarkkaavasti päätänsä.
"Kaukana, kaukana idässä", jatkoi kreikkalainen, "on Phrygian maassa Pepuzan kaupunki. Siellä herätti Herra, sydäntentutkija, Montanus[4] nimisen miehen saarnaamaan samoin kuin Johannes muinen: 'Tehkäät parannus ja kääntykäät! Kirves on jo pantu puun juurelle!' Häntä seurasivat useat Jumalan vaikuttamat naiset ja henki puhui heidän kauttansa ja selitti tämän maailman lopun olevan lähellä ja Herran valmistautuvan astumaan alas tekemään tyhjäksi perkeleen ja hänen valtakuntansa ja viemään omansa uuteen Jerusalemiin, tuhatvuotiseen valtakuntaan… Mutta onko hän tunnustava omiksensa heitä, jotka elävät maailman mukaan ja maailman tavoin? Onko hän kutsuva veljiksensä ja siunaava heitä, joita hänen nimensä pitäminen hävettää, ja yhdistävä heidät niiden kanssa, jotka ovat hiljaiset ja puhtaat sydämmestänsä? Ei suinkaan, vaan hänellä on kyllä vaaka kädessänsä ja hän osaa erottaa ruumenet nisuista. Voi niitä, jotka ovat ruumenet! Vaan että ruumenien luku tulisi pienemmäksi, olen minä kulkenut tänne, hengen voimasta, julistamaan veljille tässä maassa, mitä Herra on ilmoittanut, ja huutamaan heille: Maran atha!"
"Maran atha!" toisti hiljaa vanhus ja syvä huokaus tunkeutui hänen rinnastansa. "Niin, Herramme tulee!"
Nuorukainen tarttui hänen käteensä ja kysyi lempeästi: "Minkätähden tulevat nämät iloiset lohdutussanat niin raskaasti ja karvastelevasti sinun huuliltasi?"
"Maran atha", sanoi ukko vielä kerran ja painoi surullisesti päänsä. "Muukalainen", jatkoi hän sitten, "katso tuonne" — hän osoitti kädellänsä pohjoiseen päin — "siellä on mahtava kaupunki Syrakusa. Siellä asuin minä ja kansankokouksessa ja temppeleissä seisoivat minun tekemäni jumalainkuvat. Sillä minä sanon sinulle kehumatta, ett'ei Syrakusassa kenenkään veistin muodostellut marmoria paremmin kuin minun… Silloin tuli hän, vaimovainajani, minun huoneeseni. Ystävät varoittivat minua: 'hän on kristitty, sinä saat voimasi uskosta jumalihin' — minä nauroin ja minun työhuoneessani kuului vasarani kalke, niinkuin aina aamusta varhain iltaan myöhään. Mutta he puhuivat totta. Minä en tiedä itse, kuinka se tapahtui — eräänä aamuna lähetin minä pois oppipoikani, tartuin vasaraan ja musersin jumalainkuvat, nämät, pitkän ja vaivaloisen työn hedelmät, minun ylpeyteni ja rikkauteni. Mutta kun minä tämän tehtyäni läähättäen istuuduin, tuli minulle peljättävä hätä, hiki tihkui otsastani ja sisällinen ääni huusi minulle: 'Onneton, mitä olet tehnyt? Nyt täytyy sinun nähdä nälkää ja kerjätä almuja.' Kyynelet kiertyivät silmistäni, ei itse tähteni vaan hänen, vaimoni tähden. Minun täytyi nyyhkiä ääneeni ja peitin kasvoni vaatteukseni laskoksella. Silloin tuli pehmeä käsi kaulalleni, ja enkelin ääni kuiskasi lempeästi ja lohduttavasti minulle: 'Älä epäile. Maran atha. Hän ei viivy.' Minä hyppäsin ylös ja suljin vaimoni syliini ja epäilykseni kyynelet muuttuivat ilokyyneliksi ja autuaallisella riemulla sanoimme toisillemme: 'Maran atha! Niin, Herra tulee!'"