Syvästi liikutettuna vaikeni kertoja hetkiseksi kootakseen ajatuksiansa.
"Isäni oli kultaseppä", jatkoi hän sitten, "ja kauan tein minä hänen oppipoikiensa kanssa työtä, ennenkuin noudatin taipumustani tulla kuvanveistäjäksi. Nyt etsin jälleen ylös vanhat työkalut — ah, hän (vaimoni) autti minua niiden puhdistamisessa ruosteesta — ja sen sanon sinulle, nuorukainen, ett'ei kolmea vuotta ollut vielä loppuun kulunut, kun minun töitäni ruvettiin kysymään enemmän kuin kenenkään muiden Syrakusassa ja ne löysivät itsellensä tien aina Kartagoon ja Roomaan saakka. Mutta se tuotti minulle kadehtijoita ja vihollisia, eivätkä he levähtäneet, ennenkuin saivat minut turmioon. Taivas antoi heille menestyksen. Muutamana päivänä sain käskyn lähteä Syrakusasta paikalla ja ainoastaan matkasauva kädessä. Minut sanottiin olevan isieni uskonopin ylenkatsojan ja valtion vihollisen. Edellinen on totta, mutta jälkimmäinen ei.
"Hiljaa ja tyvenellä mielellä jätimme me esi-isiemme huoneen. Suru tahtoi toisin vallata minut, mutta kun silmäilin hänen ihastuneita kasvojansa, joka astui sivullani, voitin minä sen. Me kuljimme itään päin. Tultuamme Epipolen kukkulalle en voinut olla kääntymättä ja silmäilemättä vielä kerran kotokaupunkiani. Nähdessäni sen, kaupunkien komean kuningattaren, ilta-auringon hohteessa leviävän eteeni sinertävän meren ääressä ja hakeissani silmilläni kotoani ja niitä paikkoja, joissa olin elänyt nuorena ja iloisena, en voinut pidättää itseäni kauemmin, vaan tuntui ikäänkuin kaikki voima olisi lähtenyt minusta, ja minun täytyi vaipua maahan. Silloin taaskin oli hän se, joka käsivarrellaan tuki minua ja taaskin kuiskasi minulle nämät lohduttavat sanat: 'Ole hyvällä mielellä. Maran atha!' Me kuljimme kauan ympäri maata ja tulimme vihdoin Panormoon. Sinne asetuimme olemaan ja onnemme kukoisti taas. Mutta puolisoni tuli aina yhä kalpeammaksi, ja kun minä huolestuneena vedin hänet luokseni ja kysyin, oliko hänellä mikä vaiva, nauroi hän ja pudisti päätänsä. Niin tuli pääsijäinen. Me rukoilimme koko yön veljiemme kanssa ja menimme sitten kotia. Hän oli minusta tavallistansa kalpeampi, ja kun minä nyt kysyin häneltä, tunsiko hän mitä vaivaa, painoi hän äänetönnä päänsä. Minulle tuli nyt peljättävä hätä. Minä tahdoin kutsua lääkärin, mutta hän esti minut siitä. Minä istuuduin sitten hänen vuoteensa viereen ja vapisevalla sydämmellä pidin varallani, voisinko houkutella häneltä jotain toivomusta. Hän makasi äänettömänä koko päivän. Mutta illan tullessa kävi hän levottomaksi, hänen kalpeat poskensa punettuivat; hän nosti kättänsä ja osoitti laskeutuvaa aurinkoa. 'Felicitas, Felicitas', huudahdin minä ja ja vaivuin nyyhkien hänen viereensä. 'Ei, se ei saa tapahtua!' Hän veti suunsa nauruun ja pyyhki valkoisella kädellään hiukset pois otsaltani. Sitten makasi hän jälleen liikkumatonna. — Yhtäkkiä sydänyön joutuessa kohosi hän puoleksi ylös ja huudahti: 'Artemon', ja kun minä kiiruhdin hänen tykönsä, tarttui hän käteeni ja sanoi vielä kerran: 'Artemon!' Sitten vaikeni hän hetken ajaksi.
"'Artemon', sanoi hän sen jälkeen kolmannen kerran ja katseli minua loistavin silmin, 'Maran atha!'
"Sitten painoi hän päänsä ja vaipui jälleen. Hän oli kuollut."
Kertoja itki kuin lapsi. Kreikkalainen kiersi kätensä hänen kaulaansa ja lausui lempeästi:
"Hyvä isä, älä sure raskasta kärsimistäsi. Emmekö kehu nukkuneita onnellisiksi?"
"Niin, onnellinen on hän", huokasi vanhus, "mutta minut on hänen kuolemansa tehnyt surkuteltavaksi. — Minä lähdin pois Panormosta sitten kuin olin myönyt tavarani. Minä en kärsinyt olla siellä, jossa niin monta tuhatta asiaa muistutti minulle kärsimääni vahinkoa ja siten teki sen aina uudeksi. Minä tahdoin päästä Kartagoon. Drepanon luona löi myrsky laivan kallioita vasten rikki; minä ainoastaan pelastuin, mutta jouduin ryövärien käsiin, jotka möivät minut Kyreneen. Kymmenen kovaa vuotta palvelin minä siellä; sitten kuoli herrani, ja hänen testamentissaan oli säädettynä, että hänen orjansa pääsivät vapaiksi. Silloin tulin minä Kartagoon. Hiukseni olivat harmaantuneet, silmäni tummenneet ja selkäni köykistynyt, mutta kuitenkin täytyi minun ruveta tekemään työtä vieraissa työhuoneissa. Herra Jumala ja hänen pyhä sanansa antoivat minulle voimaa siihen. Muutaman vuoden kuluttua olin saanut niin paljon säästöön, että voin ostaa itselleni pienen maatilan täältä ja sillä tahdon nyt rauhassa ja levossa kuluttaa jälellä olevan elämäni."
Äänettöminä katsoivat molemmat miehet muutaman minuutin maahan.
"Lähtekäämme nyt liikkeelle", virkkoi jälleen Artemon, "minun asuntoni ei ole kaukana ja siellä saat paremman virvoituksen kuin täällä."