— Eivätkö todellakaan? toisti hän. — Eivätkö, vaikka ne koskisivat teitä, Pentti?
Tenhoavaa, niin, jotakin vastustamattoman tenhoavaa hänessä oli. Ja samalla viihdyttävää. Pentin valtasi taas äkisti halu sulkea hänet syliinsä ja suudella hentoja, paljaita käsivarsia, joissa veri kuulsi läpi hienon, valkean ihon. Mutta järki iskeytyi kiinni hänen ajatuksiinsa. Ei tyhmyyksiä! Ei enää enempää tyhmyyksiä!
— Ette saa sanoa niin, rakas ystävä, jatkoi tyttö. — Tahtoisin ymmärtää. Mutta en käsitä, en vielä. Puhukaa, auttakaa minua ymmärtämään!
Pentti kohautti hartioitaan.
— No, niinkuin haluatte, Katherine. Mutta sen sanon: älkäämme puhuko meidän suomalaisten isänmaallisuudesta. Roskaa! Kerta pari vuodessa saatetaan meillä kyllä uhrautua istumaan rauhassa antaen jonkun n.s. juhlapuhujan johdattaa mieliin isänmaa, puhua sankarivainajistamme, joiden hautojen ylitse on vasta ensimmäinen syksy kulkenut. Toisen ajatuksilla tulee puolessa tunnissa mukavasti kuitatuksi oma velka vainajien muistolle. Unohdettu velka, joka kuukausien vieriessä on jonakin heikkona hetkenä kolkuttanut. Sittenpä siitä taas pääsee, tuosta lapsellisesta, mielettömästä päähänpistosta, että vainajat odottaisivat muka eloonjääneiltä toisenlaista perinnön hoitoa. Velka on maksettu, tottahan kuittauskin saadaan…
Ovi tanssisaliin tempaistiin auki. Pieni huone aivan hulmahti täyteen tanssinsäveleitä, puheensorinaa, naurua. Kynnyksellä seisoi tanssista lämmennyt pari.
— Ahaa, siellä istuu jo rakastavainen pariskunta. Kuhertavat kuin kyyhkyset. Herran rauha!
Ja ovi lensi rämähtäen kiinni.
Pentti käännähti kiivaasti ympäri. Totta tosiaan! Oliko mahdotonta saada olla edes hetkinen rauhassa? Mutta tyttö hillitsi häntä.
— Antakaa olla, sanoi hän ja ojensi kätensä pöydän yli seuralaiselleen.
— Jatkakaa, Pentti. Sanokaa minulle kaikki.