– Pentti, puhukaa minulle. Tahtoisin tietää, mikä on tehnyt teidät noin synkäksi. Onnelliseen Suomeen ei enää usko kukaan, sanoitte. Ette toki voinut tarkoittaa sitä?
Pentti tuijotti eteensä.
Puhua? Mitä se kannatti? Mutta Katherinessa oli jotakin, jonka vuoksi teki miltei mieli kertoa hänelle kaikesta tuosta painostavasta. Hän oli nähnyt tytön ensi kerran vasta tänään, ja kuitenkin tuntui hänestä kuin voisi tälle puhua vapaasti ahdistavista ajatuksista, jotka olivat viime kuukausina patoutuneet rintaan ja jomottivat siellä ja joista hän ei ollut kenellekään toiselle kertonut. Hänestä tuntui kuin Katherine voisi ymmärtää häntä.
Katherine… Miten typerästi hän, Pentti, olikaan äsken käyttäytynyt! Erkka, tuo aseveikko vapaussodan päiviltä, oli humalastaan huolimatta tai kenties juuri siitä syystä — Erkka ei muuten ollut mikään ruudinkeksijä — osunut oikeaan: hullunlailla hän, Pentti, oli käyttäytynyt. Mutta Katherine ei ollut pahastunut. Nauranut hän vain oli, iloisesti, hämmentymättä, kun Erkka tirkisteli häneen hävyttömästi… Ehkäpä Katherine ymmärsi, mikä oli ajanut hänet, Pentin, tuollaiseen tahdittomuuteen. Ymmärsi, että nuo ajatukset ne olivat ja veri, nuori, kuuma veri, joka tahtoi päästä irti niiden kirotuista kahleista.
Ja äkkiä Pentti puhkesi puhumaan äänessä uhmaa ja ivaa:
— Tarkoitin. Juuri sitä minä tarkoitin, Katherine! Kukaan ei enää usko tuohon unelmaan. Äskeinen yleisökö, joka oli muka liikutettu? Loruja! Jospa voisitte nähdä heidän sisimpäänsä nyt, niin ette ainoallakaan tapaisi noita ajatuksia. Isänmaa — hm, sopiva innostumisen aihe joskus, kauan sitten. Nyt on tärkeämpääkin ajateltavaa. Oma menestys, virkauran loistava nousu, vastustajien ja kilpailijain nujerrus — ellei muuten, niin noella ja loalla — onhan siinä huolehtimista!
Hän keskeytti äkisti ja pyyhkäisi otsalle valahtaneet hiukset paikoilleen.
— Mutta mitä kannattaa puhua? Eiväthän meidän asiamme voi kiinnostaa teitä, Katherine.
— Eivätkö?
Tytön mustat silmät katsoivat nuoreen mieheen suurina. Herkät sieraimet värähtelivät.