Pentin kädet olivat puristuneet nyrkkiin ja ohimosuonien paisuminen ennusti myrskyä.
Jaa, öhöm, urahteli pieni mies, — parasta kai, kun lähden.
Hän kääntyi Katherineen. Tämä seisoi syrjässä taistellen ilakoivaa hymyä vastaan, joka väkisin pyrki kapeille huulille.
— Anteeksi vain, neiti. Tämä Kaira, kavaljeerinne, se on vähä tulinen herra. Eikä ymmärrä edes esittää, öhöm. Tuominen, lainopin ylioppilas, valmis palvelukseenne, kaunis neiti. Kutsuttu myös deekisylioppilaaksi, mikä muuten monesti pyrkii olemaan samaa. Hi-hi. Vänrikki sitäpaitsi, Jaa, Kaira, kyllä minä nyt menen.
Tuominen kääntyi lähteäkseen. Mutta käsi ovenrivassa pysähtyi hän vielä kerran.
— Kaira, sinä olet tuollainen helvetin turilas, hi-hi. Mutta sotakaverille maksetaan meillä pahakin hyvällä. Menen nyt ja istun, öhöm, ovenne eteen, niin ettei teitä ainakaan siltä puolen päästä häiritsemään. Jaa, täytyy noudattaa yhdettätoista käskyä, vaikka kaikki muut kymmenen pyrkivätkin unohtumaan. Hi-hi. Tietääkös se neiti, mikä semmoinen yhdestoista käsky on? Älä häiritse lähimmäisesi kuherruskuukautta! sanotaan siinä. Hi-hi. Eikä siinä ole mitään rajoitusta huonosti valitun kuherruspaikan perusteella!
Kun he olivat jälleen kahden, virkahti Pentti:
— Saatte suoda hänelle anteeksi, Katherine. Hän on tuollainen, kun on vähän päissään. Muuten kelpo toveri.
He istuutuivat vanhoille paikoilleen pöydän ääreen. Pentti nojasi kyynärpäillään pöytään pää käsien varassa. Otsalle oli jälleen laskeutunut pilvi. Katherine arvasi, mitä hän ajatteli. Sitä, mistä he olivat puhelleet.
Molemmat vaikenivat. Sitten virkahti tyttö: