Molemmat käännähtivät hätkähtäen toiseen sivuhuoneeseen vievää ovea kohden, jonka luota ääni oli kuulunut.
Siellä seisoi pieni mies, yllä hännystakki, jota ilmeisesti ei ollut tehty hänen hoikkaa vartaloaan varten. Kasvot olivat pyöreät, hyväntahtoiset. Niillä hehkui nyt juopumuksen puna. Vaaleanruskeat silmät tirkistelivät hämmentyneinä noita kahta.
— Erkka, mitä sinä täältä haet?
Pentin ääni oli kova, suuttumus sai sen hieman värähtelemään.
Tulija otti askeleen häntä kohden, mutta nojautui sitten raskaasti ovenpieleen. Jalat eivät tuntuneet kestävän alla.
— Jaa, että mitäkö haen? naurahti hän. — Sinua, vanha kaveri. Mutta huomaan, öhöm, että tulin vähän huononpuoleiseen aikaan. Jaa, sinä virkistäydyt puheesi päälle. Kaunis puhe, öhöm, helvetin kaunis. Mutta, Kaira, sanoja, pelkkiä sanoja. Jotten sanoisi: paljaita, näin naisseurassa. Hi-hi.
Pentin silmät välähtivät uhkaavasti.
— Mene matkaasi, Erkka!
— Jaa, että matkaani? Kiitti ja murisi, öhöm, ja antoi opetuslapsilleen, ja nekin murisivat. Hi-hi. Onkos tämä sinun yksityiskabinettisi, Kaira? Vaikka siltä kyllä äsken näytti. Eikös, öhöm, tämä ole ylioppilaskunnan, siis yhtä hyvin minun kuin sinun? Vaikken minä ole täällä yrittänyt likkoja puristella.
— Erkka!