— Olisihan minun pitänyt se arvata, Kaira! Mukana sinun täytyi olla. Ja
Torttila! Vanha Torttila iänikuisine piipunnysineen!
Siitä tuli teenjuonti, joka ei hevin häivy osanottajien mielestä.
Isäntäväki oli ylenmäärin ihastunut odottamattomiin vieraihinsa.
Emännän kasvot vallan loistivat hänen nähdessään, miten vaatimattoman
pöydän antimet maistuivat sotilaille.
— Jouduimme harhaan, kertoi Pentti. — Yhtäkkiä nämä rakastavaiset katosivat näkyvistämme. Kirjaimellisesti ottaen: kuin tuhka tuuleen. — Ja me tallustimme kaikessa rauhassa vielä kilometrin, ehkä parikin, kunnes kuulimme laukauksia takaa. Silloinkos meille kelpasi juoksu.
Linda katsoi loistavin silmin Penttiin.
— Saamme kaikki kiittää hengestämme teitä, sanoi hän.
– Paremminkin viisasta neuvonantajaamme, ystävätärtänne neiti Kammia, oikaisi Pentti. — Me puolestamme emme tehneet muuta kuin kävelimme ja ammuimme, siis huvittelimme vain. Eikä huvittelu kiitosta ansaitse.
— Sisuttaa, että ryssät pääsivät metsään, murahti Torttila. — Oli toki yhteen osunut, koska verta oli hangella.
Kun vapaaehtoiset vihdoin nousivat lähteäkseen, oli aamu jo valjennut.
Puristaessaan hyvästiksi Lindan kättä virkahti Pentti:
— Sellaista se on sotilaan morsiamen elämä: ruudinhajuun saa ensi hetkestä tottua. Miltäs tuntuu?