— Suoraan sanoen, myönsi hän, — niin minäkin luulin.
— Mutta miten? Miksi?
— Kuka tietää, mein süsses Kind? Arvattavasti siksi, että pari uskalikkoa kävi noiden roistojen kimppuun takaa. Pari uskalikkoa; niin, ellen erehdy, ovat meikäläisten sormet pelissä mukana. Näpertelevät vähän joka puolella.
Kun he palasivat tupaan, seisoi vanha mies tarkastelemassa ovea sivellen kädellään kaljua päälakeaan. Hänen vaimonsa laitteli huonetta taas kuntoon. Molemmat tervehtivät sydämellisesti sotilasta.
— Olipas se meteli, virkkoi mies. Mutta eivät nämä vahingot mitään merkitse. Minä olen, nähkääs, puuseppä. Olipa taas mukavaa olla sodassakin.
Kuikkaa huvitti pariskunnan levollinen urheus — näin jälkeenpäin.
Pian istuivat he pöydän ympärillä juoden kaikessa rauhassa teetä. Ellei ikkuna olisi ollut rikki ja ovi säpäleinä, olisi ollut vaikeata ajatella, että hetkistä aikaisemmin katsottiin tuvassa kauheaa kuolemaa silmästä silmään.
— Aamuteellä. Sehän sopii mainiosti!
Pöydän ääressä istujat käännähtivät yllätettyinä katsomaan ovelle. Siellä seisoivat kersantti Kaira ja korpraali Torttila kivääreihinsä nojautuneina.
Kuikka riensi heidän luokseen ja puristi lujasti molempien toveriensa kättä.