Mutta sotilas ei joutanut vastaamaan. Hän viskoi pois tuoleja ja raheja oven edestä ja työnsi pöydänkin sivuun.
Laukaukset olivat jo vaienneet, kun hän pääsi ulos. Kaikki oli rauhallista.
— Sytyttäkää lamppu, sanoi hän. — Saan ilmoittaa arvoisalle herrasväelle, lisäsi hän teatraalisin elein, — että sota on lopussa.
Linda juoksi hänen luokseen ja puristautui hänen rintaansa vastaan, kun taas vanha vaimo haki kamarista lampun ja sytytti sen vielä vapisevin käsin.
— Ovatko he menneet?
Kuikka nauroi huolettomasti:
— Sen pahempi. Ainoatakaan ei jäänyt minun osalleni. No niin, Tahvo Kuikka, tyydy kohtaloosi. Näkeminen luodut päivät, syöminen säätyt evähät, niinkuin isämme sanovat.
Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
— Rakas, rakas, kuiskasi hän, luulin jo, että kaikki olisi mennyttä.
Kuikka hymyili. Huoletonta, onnellista hymyä.