Pohjan Pojat kävivät tuleen. Toiset suoraan maantien oikeaa laitaa, toiset kauempaa oikealta kaartaen.
— Eteenpäin, pojat! jyrisi joukkueen johtajan ääni.
Pentti vilkaisi sivuilleen juostessaan. Hyvä, koko ryhmä seurasi häntä.
Pikku-Matti pysytteli urhoollisesti muiden rinnalla.
Kuulia satoi edestä yli lumisen lakeuden. Kiväärituli oli hirveä, ja konekiväärien suihkut pyyhkivät kenttää.
— Maahan! Tulta!
Pentti makasi maassa ja ampui.
Edessä, niin, tuolla edessä oli vihollinen. Sen asemat olivat mainiot. Luja, kivinen kartano, jota suojasi suuri puisto. Ja joka puolella laajat kartanosta loivasti alaspäin viettävät pellot, joiden yli hyökkääjien oli kuljettava vihollisten kiväärien ja puihin asetettujen konekiväärien tulelle täysin alttiina.
Kivääri- ja konekivääritulta säestivät mahtavina tykit. Pohjan Poikain tykistö pommitti kartanoa. Shrapnelli toisensa jälkeen putosi puistoon. Kas noin, nyt sattui itse kartanoon. Tarkasti ampuivat! Vihollisen puolelta vastaili enää vain yksi tykki.
— Kaira, miehiä vasemmalla!
Pentti kääntyi katsomaan. Jonkin matkan päässä heistä makasi pieni miesryhmä vähäisen suojavallin takana. He puuhailivat konekiväärin kimpussa, joka oli ilmeisesti joutunut epäkuntoon. Puvuista päättäen olivat he virolaisia.