Mutta samassa hänen, katseensa osui tytön silmiin. Hän kohautti olkapäitään kuin pudistaakseen yltään ahdistavat ajatukset ja puhkesi puhumaan aivan toisella äänellä:
— Olenpa minä sentään typerä! Kohtalo tai sattuma — sanokaamme sitä miksi hyvänsä — on suonut minulle ilon saada seurakseni ihastuttavimman pikku keijun. Mutta sen sijaan, että tanssittaisin häntä, saarnaan kaiken maailman peikoista ja aaveista ja pelästytän hänet puolikuoliaaksi. Narri, narri olen! Vaikkapa asiat hullustikin menisivät tässä syrjäisessä maailmankolkassa, niin enhän ole Taivaan Pappa, joka vastuun kantaa. Minun puolestani: antaa mennä! Huristetaan vain, leveintä tietä. Nuoruus on nuoruutta!… Kuulkaa, Katherine, siellä on valssi menossa. Saanko pyytää?
Tyttö katsoi häneen tutkivasti. Sitten hän hymähti ja nousi.
— Miksikäs ei, herra näyttelijä?
Ovi narahti saranoillaan. He sukeltautuivat tanssin vilinään.
Toinen luku.
Oli aamuyö. Tienoo oli pimeä. Tien vasemmalla puolen kasvavat jäätyneet koivut vain erottautuivat tummina varjoina lumikenttää vastaan.
Siinä astellessaan ylämäkeä silmäsi Pentti Kaira sivusta seuralaiseensa. Mutta hän ei voinut nähdä kasvoja. Hän erotti vain joustavan, miltei mittaisensa vartalon.
Hänet valtasi kummallinen tunne. Oli kuin hänen rinnallaan kulkeva olento ei olisikaan ollut lihaa ja luuta. Ei ollutkaan ihminen, vaan henki. Hänen toinen minänsä, joka varjona seurasi häntä. Todellakin, eihän hän kuullut edes toisen askelten narinaa pakkasen kovettamalla tiellä, kuuli vain omat askeleensa.
Minne he olivat matkalla, hän ja hänen varjonsa? Varmaan oli tämä manalan tie, niin hiljaista oli kaikki. Tulena hehkuva portti, joka johtaa elämästä kuolemaan, oli takana. Ja tie vei läpi majesteetillisen hiljaisuuden kuoleman valtakuntaan. Heitä oli matkalla vain he kaksi, hän ja hänen varjonsa, ja saattajina tuhannet ja taas tuhannet suurina ja kirkkaina palavat tähdet…