Hänen mielestään oli häipynyt, että hän oli lapsuutensa leikkitoverin ja — niinkuin koko kotipitäjä ennusti — tulevan morsiamensa kera matkalla jouluaamun kirkkoon. Että he olivat juuri äsken eronneet muusta kotiväestä, joka oli valinnut oikotien peltojen lomitse. Että valot takana eivät olleet muuta kuin heidän kotiensa, pappilan ja vuokraajan talon, ikkunoista loistavia tulia. Että tie johti vain hänen lapsuutensa kodista, pienen järven rannalla seisovasta pappilasta, suurelle valtamaantielle.
Kuvittelu keskeytyi, kun hänen seuralaisensa rikkoi äänettömyyden virkahtaen:
— Muistatko, Pentti? Nyt on kuudes kerta, kun me kahden vaellamme joulukirkkoon.
— Niin, Hanna.
— Muistatko ensimmäistä kertaa, Pentti? jatkoi tyttö. — Siitä on nyt viisi vuotta. Sinä olit silloin seitsentoistavuotias, minä kuudentoista. Sinä olit kahdeksannella luokalla lyseossa, ja minä olin puoli vuotta aikaisemmin lopettanut yhteiskoulun. Juuri sillä joululomallahan meistä tuli ystävykset. Muistatko? Siihen asti minä olin ollut sinulle, rovastin pojalle, vain mitätön tyttöhupakko, jota muun puuhan puutteessa saattoi kiusoitella, en muuta. Mutta tuona jouluna…
— Huomasin, että sinä olit viehättävin nuori neito, minkä olin tavannut, täydensi Pentti.
Hänen äskeinen mielikuvansa oli särkynyt, mutta hän ei ollut siitä pahoillaan. Tytön haastein sai mielen tulvahtamaan iloisia muistoja täyteen, ja ne sulautuivat hyvin yhteen jouluaamun tunnelman kanssa. Hän kuunteli mielihyvin tytön pehmeätä ääntä. Tunsi, että nuo hiljaiset, tasaiset sanat tulivat syvältä sydämestä. Että niissä ei ollut mitään teennäistä, pettävää. Että niiden lämpöön saattoi varmasti luottaa. Viime kuukausien ahdistus häipyi niitä kuunnellessa, mieli seestyi ja rauhoittui, ja polte, jota hän oli tuntenut tuon ylioppilasjuhlan jälkeen, tuntui sammuvan.
— Silloin ensi kertaa erosimme jouluaamuna kaikista muista, puheli tyttö, — annoimme heidän kulkea lyhyintä tietä ja jatkaa juttujaan viimeisistä ulkomaan uutisista ja poikkesimme tälle tielle, jolla saimme olla kahden. Silloin sinä ensi kerran puhuit minulle tulevaisuudentuumistasi. Muistatko?
— Ja minusta piti kai tulla vähintäänkin uusi Garibaldi vai kuinka? hymähti Pentti.
Hanna tarttui pimeässä hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.