Hän nosti tyynesti veljensä elottoman ruumiin syrjään välittämättä vihollisten luodeista. Ja tuli alkoi jälleen, entistä tuhoisampana. Sen äänessä ei enää soinut vain voitontahto, vaan myöskin kostonhalu.
Kalpeana, kasvot kovina ja liikkumattomina ampui Tuomas Pentinmäki.
— Meidän on mahdotonta kestää tässä enää kauan, virkahti aliluutnantti Lagle. — Yksi minunkin miehistäni on taas kaatunut ja kaksi pahasti haavoittunut.
Pentti ei vastannut, ampui vain. Synkkänä, päättäväisenä.
Mitä nyt?
Paha aavistus valtasi Pentin mielen. Hän käännähti katsomaan, miksi konekivääri taas oli vaiennut.
Jumalan kiitos, ei sentään! Konekivääri vain oli joutunut epäkuntoon. Pentinmäki koetti saada sitä ampumaan, mutta turhaan. Silloin tarttui hän kivääriinsä ja hypähti pitkin pituuttaan seisomaan.
— Maahan, Pentinmäki!
Mutta mies ei näyttänyt kuulevan. Hän tähtäsi tarkkaan ja ampui.
— Maahan, Tuomas! Etkö kuule? Maahan!